Neljäs päivä on alkanu koti-Suomessa (26.5.) ja tuntuu jo etten ois missään Afrikassa ollukaan. Toistan pahasti itteäni, mut arki täällä ei vois olla erilaisempaa kuin ne kolme kuukautta, mitkä Ugandassa vietin, siks se tuntuu jo niin kaukaiselta. Sopeutuminen Suomen kuriin ja järjestykseen on sujunu ihan hyvin, vaikka samanlaisia fiiliksiä on ollu kuin ihan ekoina päivinä kun mentiin Ugandaan. Aika surullista oli Ugandasta lähtiessä, mut sinne meen vielä takas. Sit alettiinki jo intoileen kotiin paluuta ja meinattiin alkaa kiljumaan koneessa kun Helsinki näkyi. Lentomatkat ja vielä päivä junassa Rovaniemelle tuntui niin luksukselta ja helpolta verrattuna Afrikan busseihin ja juniin. Koneessahan sai vaan kattoa leffoja ja aina välillä tuotiin ruokaa nenän eteen:) Ikinä ei oo näin helpolta ja kivalta tuntunu lentomatkat. Nyt istun taas junassa matkalla Vaasaan ja mietin mitä tekisin kesällä, Suomen kesä on kuitenki tosi ihana kunhan se tästä alkais.
Lupasin kertoa niistä lopuista lahjoituksista. Annettiin ne suomalaisten käsien(Caring Hands) kautta viidelle hyvin vähäosaiselle perheelle, ja rahat meni yksinkertaisesti lasten koulumaksuihin ja lääkärilaskuihin. Useimmissa vähäosaisissa perheissä, kuten kaikissa afrikkalaisissa perheissä, on HIV-positiivisia, joten lääkärikuluja on paljon. Ette voi uskoa kuinka paljon hyvää saitte aikaan lahjoittamalla! Saatte paljon siunausta ja rukouksia osaksenne heiltä, jotka ovat kiitollisia avustanne.
Kiitos ja heihei vaan kaikille, ehkä kirjottelen jotain taas kun palaan Itä-Afrikkaan!
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
torstai 21. toukokuuta 2009
Day 85 Jäähyväiset
Tuntuupa epätodelliselta et ylihuomenna oon jo Suomessa ja Uganda on jäänyt taakse varmaan aika pitkäksi aikaa. Hirveän ristiriitaiset tunteet, enemmän oon iloinen et pääsen kotiin, mut tänne jää niin paljon, ikävä tulee Afrikkaa, kaikkea mitä täällä on ja erityisesti meidän jengiä täällä, Nooraa ja Sannaa… On varmaan aika surulliset tunnelmat Hki-Vantaalla perjantaina kun kaikki erotaan eri puolelle Suomea. Outoa myös lopettaa tää blogi kun on muodostunu aika velvollisuudeksi aina välillä kirjotella kuulumisia täältä:) Mut kiva on ollu kirjotella ja saada kommenttia teiltä, ihana nähdä et tätä on oikeasti luettukin! On ollut tärkeää jakaa Afrikan kokemuksiani teidän kans, on tullu purettua kaikenlaisia fiiliksiä tänne. Ois kiva tietää ketä kaikki on tätä lukenu, et jos jaksatte moikata vielä tähän, kuka vielä tätä lukee!
Kolme kuukautta meni todella nopeasti ja kokemus on ollut uskomaton. Niin kuin Liisa tuossa alussa sanoi et Afrikka kuulemma menee ihon alle, niinhän se taitaa tehdä ja tää kokemus on antanut niin paljon ettei sitä vielä oikein käsitäkään. Ihania ja surullisia muistoja, joita ei saisi unohtaa vaikka palaakin omaan mukavaan elämään Suomeen. Näin lyhyesti viimeisiä tuntoja, varmasti tulee itku kun täältä lähtee. Päällimmäisenä nyt tuntuu vaan niin oudolta jättää tää sotku ja päästä siistiin, järjestelmälliseen Suomeen. Huomenna siis viimeiset pakkailut ja palaute sairaalan ylihoitajan kans ym. järjestelyä ja perjantaina lähdetään hyvin aikaisin Entebbeen, josta lähtee lento aamulla ysiltä kotiin. Epätodellista…
Kiitos kaikille ketkä on eläny tätä mun kans ja erityisesti Tuomakselle, joka auttoi blogin luomisessa ja myöhemmin kuvien kans! Toivottavasti nään kesällä mahdollisimman monia teistä ja oikein hyvää kesää kaikille!
P.S. Tanaan kuulen minne loput teidan lahjoituksista on menny, kirjoitan siis lyhkasesti viela Suomesta viikonloppuna!
maanantai 18. toukokuuta 2009
Day 82 Lake Bunyoni
Kyl tässä on jo ihan lähtöfiiliksissä kun ei oikein siedä täällä enää ketään eikä mitään. Käytiin Lounais-Ugandassa ihan Ruandan rajalla Bunyoni-järvellä. Siellä oli tosi kaunista, kuulemma maailman 3. syvin järvi, jossa saa uida pelkäämättä mitään pöpöjä tai hippoja/krokoja. Maisemat oli välillä ihan suomalaiset kun istuttiin laiturilla ja kuunneltiin laineiden liplatusta. Siellä oli aika viileäkin, niinku Suomen kesä, varmaan siks kun se on aika korkealla meren pinnasta. Ja meillä oli ihana oma mökki järven rannalla. Noilla seuduilla asustelee maailman ainoat kuuluisat vuorigorillat, mut ei meillä ollu varaa lähteä niitä trekkaamaan. Mulla on muutenki vähä ristiriitaiset tunteet tosta trekking-hommasta, kun lauma turisteja seuraa ja häiritsee tosi harvinaisia, uhanalaisia eläimiä niiden omassa elinympäristössään. Ugandassa voi päästä simpanssi- ja gorilla-trekkingeihin mut ne on siis aika hintavia. No, me vaan nautittiin rauhasta ja vuoristomaisemista ja käytiin vähä järvellä veneilemässä.
Matkat tuonne ja takas olikin sit jo vähä liikaa… Mun kärsivällisyyttä on täällä kyl koeteltu ja tän jälkeen ei pitäis ihan pikkujutuista Suomessa hermostua. Mentiin järvelle siis bussilla, meille sanottiin et koko ajan lähtee busseja Kampalasta Kabaleen, mut kun selvisin bussiasemalle niin sieltä oli just lähteny yks ja seuraava lähti vasta useamman tunnin päästä. Kyllähän ne mzunguja oottaa, pysäytti sen jo lähteneen bussin, mut Nooran ja Sannan bodakuski ei osannu asemalle niin siellä yksin sit niitä oottelin ja mua hiillostettiin et bussi oottaa teitä. Selvittiin sit kuitenki siihen bussiin ja pahaa aavistamatta mentiin takapenkille istuun kun muualla ei ollu enää tilaa. Tie lounaaseen oli tietenki aivan hirveässä kunnossa, ja siellä perällä pompittiin välillä metrin penkin yläpuolella ja kaikki muut ihmetteli et mitä ne valkoset siellä huutaa. Ja vieressä istuvat ihmiset töni ja pomppi melkein syliin. Jossain oli kyltti et Euroopan Unioni rahoittaa ton tien kunnostamista, naurettiin et ei oo paljo rahoitusta tänne asti päässy. Matkan piti kestää noin 4-6 tuntia ja se kestikin yli 7 tuntia, vaikka kuski ajoi taas hirveää vauhtia. En halua ees tietää minkälainen kyyti olis jos ton vetäis neljään tuntiin. Meidän piti käydä samalla kun tuolla lännessä oltiin yhdessä Ugandan kansallispuistoista, Queen Elisabethin puistossa mut ton matkan jälkeen aateltiin vaan et kun takas Kampalaan selvitään niin saa bussimatkat riittää tälle reissulle. Lähettiin tänään siis aamulla takas päin. Taas sanottiin et busseja lähtee koko ajan, mut siinä kun kolme bussia yrittää saada penkkejä täyteen niin tietenki joutuu odottaan hetken. Me jouduttiin ootteleen lähtöä yli kaks tuntia ja siinä ajassa ehdittiin hiiltyä täysin. Ärsyttää vaan kun millään eikä kellään oo aikatauluja niin mikään ei oo varsinaisesti ajoissa tai myöhässä. Sit vielä kun oltiin saatu bussi melkein täyteen niin pysäheltiin joka välissä ottaan ihmisiä kyytiin, vaikka kaikki ei loppujen lopuks mahtunu ees istuun. Siellä vietettiin sit ahtaat 7 tuntia. Mut nyt ollaan selvitty matkoista, eikä enää tarvi muutaku nauttia Kampalassa viimeisistä 4 kokonaisesta päivästä!
Oon alkanu keksiä äitille jo listaa mitä haluan et meillä on kotona ku tuun :) Vaikka vaha arsyttaa et maa oon vasta puolivalissa matkaa kun suurin osa paasee helposti Helsingista kotiin ja maa joudun matkustaan viela Suomen lapi junalla ku en paase lentamalla laukkujeni kans...
torstai 14. toukokuuta 2009
Day 78 Vielä Keniaa...
Vielä noista Afrikan alkuperäisheimoista ja niiden perinteistä, pitää alkaa tutkiin niitä ku pääsen Suomeen, hirveän mielenkiintoista. Voisin liittää mun opinnäytetyöhön jotenki tän kokemuksen, tai tutkia Afrikan perinteistä lääketiedettä. Nojoo, meidän safaritiimi vei meidät Nairobiin ja matka oli kyl tosi mielenkiintoinen. Ajettiin great rift valleyn, eli siis suuren hautavajoaman kautta ja vitsi niitä maisemia! Niin ja unohdin kertoa, et Kisumussa silloin hippojahti-iltana nähtiin aivan mieletön myrsky. Taivas vaan välähteli salamoista mut ääntä ei kuulunu, siks se ehkä oli niin siistiä kun ei jyrissy. No, Nairobista lähettiin sit yöjunalla Mombasaan. Juna oli ihan kiva, ja matkaan kuului ruoat ja kaikki. Yö meni hyvin, melkein nukuinki, mut sit aamulla jotain 100km ennen Mombasaa juna pysähtyi kuulemma jonku esteen takia ja jäi siihen. Ooteltiin varmaan tunti et se lähtis, mut ei, eikä junan eessä ollu mitään. Luovutettiin viimein ja otettiin matatu Mombasaan. Oli niin ihana päästä meren rannalle ja siellä oli kuuma. Ihan tuli Meksiko mieleen ku oli illallaki hirveän kostea ja kuuma ilma. Meidän hotelli oli tosi kiva, meillä oli oma keittiö-terassi, jossa vilisti apinoita. Ne oli vaan melkein liian kesyjä kun yritti tulla sisälle huoneeseen ja tarras jalasta kiinni.
Nautittiin sit auringosta ja merestä, mut tuli ikävä Tyynenmeren aaltoja kun Intianmeri ei ollu mitään siihen verrattuna. Meidän pitää vielä lähtä Eeviksen kans Ausseihin:) Oli kiva rentoutua rannalla, mut Mombasaan ei tarvi kyl mennä toista kertaa. Ei siellä oo muuta kun aurinkoa ja ranta, huomattiin se kun oli pari sadepäivää. Ja Mombasan kaupunki on ihan hirveä, ihan sekava ja likainen. Ei enää jaksa muutenkaan ottaa aurinkoa niinku joskus, pitää keksiä päivisin jotain tekemistä. Tuolla oli hirveää kun monet rantakaupustelijat osas jotain sanoja suomea! Ei ollu kiva olla kunnon turrepaikassa. Mut oli hienoa kun meri pakeni hirveän kauas parina päivänä ja iltaisin tietenki kuun kierron mukaan, niin siellä näki kaikenlaisia elikoita kun käveli kauas. Meitä kierrätti siellä yks veneilijä, se osas hirveän hyvin suomea, sanoi et sen suomenkielinen nimi on kapteeni koukku. Se lauleskeli vaan suomalaisia lauluja kuten ”huomenna mennään korkeasaareen…”, oli aika kummallista. Ja se nosteli kaikkia merimakkaroita, meritähtiä, merisiiliä ym. ja sano et nää on sit tosi vaarallisia, älkää astuko päälle.
Meillä ei sit jääny vaihtoehdoksi kuin yöbussi Kisumuun lauantaina, joten otettiin sit se riski. Täällähän valitettavan usein kuski nukahtaa rattiin ja onnettomuudet just yöbussien kohdalla on yleisiä. Meidän matka meni siltä osalta hyvin, mut olin ihan jäässä ja koko yön kuski soitti jotain kenialaista räppiä ja myöhemmin intialaista teknoa siis ihan täysillä. Mulla oli korvatulpat ja siltikään en pystyny melulta nukkuun. En juonu mitään kun yleiset vessat täällä on mitä on, tän jälkeen arvostan kyl Suomen yleisiä, ja me pysähyttiin niin pelottavissa pimeissä paikoissa, et piti yrittää peittää naamaa kun oltiin ainoat valkoiset bussissa. Tietenki kuski myös kaahas järkyttävän lujaa ja ohitteli aika riskillä, mut hengissä selvittiin. Aamulla vaan tuntui seuraava bussimatka niin vastenmieliseltä et soitettiin Kisumussa Anthonylle, meidän safarikuskille, joka oli lupautunu heittään meidät Kampalaan sopivasta hinnasta. Oi miten mielelläni maksoin siitä et päästiin omaan autoon ja oli kyl niin kiva matkustaa Kampalaan. Mut aika puutunu olo oli kun matkustettiin Kenian läpi ja vielä aika läntiseen Ugandaan.
Oon nyt sit ollu paikallisessa kotisairaanhoidossa ja HIV-klinikalla töissä. On ollu kyl mielenkiintoista, mut nyt alkaa jo tympiin tosi pahasti se, et en ymmärrä lugandaa ja näiden työtahti. Miks kaikki pitää tehdä niin vaikeasti ja niin hitaasti?! Ihana lopettaa tää harjoittelu ja palata Suomeen. Viikonloppuna aateltiin lähteä kierteleen vielä vähä Ugandaa. Saa nähdä mihin ehditään kun 8 päivän päästä lähdetään jo Entebbestä lentään kohti Helsinkiä! Mut nyt pitää nauttia viimeisestä viikosta!
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Day 77 Keniasta
Nyt tulee sit kahden viikon edestä tekstiä. Lähettiin Keniaan siis kaks viikkoa sitten sunnuntaina, matkattiin Kisumuun Victoria-järven rannalle. Kenian rajalla oli aika mielenkiintoiset selvittelyt ja heti rajan jälkeen alkoi kauhea myrsky, en voinu uskoa silmiäni kun yhtäkkiä alkoi sataa isoja rakeita. Afrikassa! No muutenki maisemat muuttui täysin Kenian puolella, siellä on paljon tasaista maata, savannia ja kiviä ja kallioita. Tajusin vasta siellä et Ugandassa ei oo kiviä ollenkaan, oli outoa nähdä isoja järkäleitä. Iskä saa selittää mulle tän asian sit kotona, liittyy varmaan jotenki hautavajoamaan. Keniassa on myös selkeästi vauraampaa, siellä on enemmän viljeltyä maata, parempia teitä ja jopa isoja taloja välillä. Asuminen oli ihan eri luokkaa kuin Ugandassa, meillä oli huoneessa jopa tv, mut hotellien henkilökuntaan saatiin pettyä kyl kunnolla. Yhdeltä meistä varastettiin huoneesta rahaa, minkä jälkeen vaihdettiin hotellia ja seuraavasta tältä samalta henkilöltä varastettiin huoneesta läppäri. Ekassa paikassa myös kaikkien laukut oli pengottu läpikotaisin. Outoa kun Ugandassa kaikki on menny tosi hyvin, ei siellä oo tarvinnu pahemmin pelätä et siivoojat veis jotain. Onneks en siis menny kolmeks kuukaudeks Keniaan, koska meillähän oli se vaihtoehto. Kyl Ugandassa näkee aidompaa Afrikkaa, ja täällä on paljon kauniimpaa ja vihreämpää.
Intensiivikurssi Kisumussa oli täynnä pitkiä luentojentäyteisiä päiviä. Saatiin taas hävetä karmeaa suomalaisten englantia ja vaikeaa ku mun on tosi vaikea pitää pokkaa Sannan ja Nooran kans ku ne on samanlaisia repeilijöitä ku määki. Oli siellä välillä ihan mielenkiintoisiakin luentoja. Mua ehti siellä kosiaki sellanen kenialainen setämies, siitä oli aika vaikea päästä eroon, mut onneks se siirtyi pian Riikan vokottelemiseen kun luovutti mun kans:) Ainii, ja yks ilta lähettiin hippojahtiin Victoria-järven rannalle! Hipot nousee vedestä illalla syömään ruohoa ja me oltiin tosi onnekkaita ku nähtiin ainakin viis hippoa ja yks pikkunen. Tai ei se poikanenkaan pieni ollu, ne oli kaikki ihan jättimäisiä. Mut just sen näkösiä ku olin kuvitelluki. Meidän piti olla ihan hiljaa ja sammuttaa auton valot, kun virtahevothan voi olla tosi vaarallisia. Intensiivikurssiin kuului myös et käytiin vierailemassa Barack Obaman mummon luona… Noloa. Mummon pihaa ympäröi kauhea aita ja portilla jouduttiin näyttään passia et päästiin sisälle. Mulla teki aika tiukkaa et pääsin, passia tiirailtiin aika epäluuloisesti. Hullua, sit Mama Sara ei ees ollu siellä eikä se ees oo Obaman oikea mummo vaan Obaman isoisän uus vaimo! Pihalla oli myös kaks isoa puolijoukkuetelttaa, joissa oli kuulemma USAn sotilaita. Pientä jenkkiläistä liioittelua taas näissä turvatoimissa.
Keniassa on samanlaisia jättimarketteja kuin missä tahansa länsimaassa, hyllyt on ihan täynnä ja sieltä löytyy kaikkea mahdollista. Älkää sit hermostuko mun kans Prismassa kun vaan pyörin ympäriinsä ja innostun kaikesta mitä siellä on:) Osteltiin sit vapun kunniaks herkkuja ja katottiin jotain roskarikossarjaa telkkaristamme, oli ihanan rentoa, ihan ku kotona.
Meidänki piti esittää jotain intensiivikurssilla ja mut tietenki nakitettiin puhumaan mikin kans. Ei siinä mitään, oli ihan kivaki pitää luentoa meidän kokemuksista Ugandassa ja vertailla niitä Suomeen. Ja sain saksalaiselta proffalta kehuja mun englannista sekä kutsun Saksaan opiskeleen ku sanoin et mun pitäis opetella saksakin lopulta kunnolla. Täällä on tehny ihan hyödyllisiä kontakteja tulevaisuutta varten.
Sitten safariin: Masai Mara on kuulemma yksi Afrikan parhaimmista kansallispuistoista enkä yhtään ihmettele. Siinä ku kateltiin seeproja ja kaikenlaisia antilooppeja niin tuntui ihan uskomattomalta et oikeasti elin siinä, mistä kattelin luontodokkareita Tuomaksen kans pienenä! Vastaan tuli Timon ja Pumba (ei kuitenkaan yhdessä:)) ja kaikki muut söpöt disney-hahmot. Nähtiin kaikenlaisia elikoita, mut mun lemppari oli ehkä kuitenki kirahvi. Oli niin siistin näköstä kun sellasista leijonakuningas-maisemista nousi puiden lomasta yhtäkkiä päitä ja kirahvit oli isoja, niinku dinosauruksia. Meidän safarikuski ei menny ihan puiston sääntöjen mukaan, oltiin varmaan parin metrin päässä vaikka jostain leijonalaumasta, kun sääntöjen mukaan väliä pitäis olla auton ja eläinten välissä vähintään 25m. Tutustuttiin myös masai-kulttuuriin kun siellä asustelee niitä paljon. Oli aika vaikuttavaa kun masai-poikien pitää mennä 15-vuotiaana luontoon oppimaan soturiksi ja lopuksi niiden pitää tappaa urosleijona. Vasta sitten ne on masai-sotureita ja voi mennä naimisiin. On niin uskomatonta kuulla et tollasta tapahtuu vielä, viiden vuoden puskakoulutus, pitää tappaa leijona ja selvitä luonnossa. Päästiin käymään Mara-joella, missä bongailtiin ihan kävellen sellasen rangerin kans hippoja ja krokotiileja veessä. Nähtiin sellanen jättimäinen 5,5m kroko loikoilemassa auringossa, aika hirmulisko. Ei ois ollu kiva pudota sinne veteen, joka kuhisi isoja hippoja ja krokoja… Mentiin piknikille Tansanian puolelle savannille puun alle, mut ekan lounaspaikan oli vallannu leijonat. Ne vaan makoili siinä pöydällä ja penkkejen alla rennosti. Kuulin tolla reissulla kyl niin outoja ja pelottavia heimoperinteitä, mut niitä en jaksa tähän kirjotella. Ja piti kokea et masait on aggressiivisimpia kaupustelijoita mihin oon tähän mennessä törmänny. Kiinalaiset ei oo mitään niihin verrattuna.
Viimeisiä työpäiviä, en oo niistäkään nyt ehtiny kirjotella. Kauheeta kun aika vaan valuu nyt ihan käsistä. Mut ihanaa päästä kotiin! Kirjottelen Kenian loppureissusta ja paluusta Kampalaan taas kun ehdin.
Intensiivikurssi Kisumussa oli täynnä pitkiä luentojentäyteisiä päiviä. Saatiin taas hävetä karmeaa suomalaisten englantia ja vaikeaa ku mun on tosi vaikea pitää pokkaa Sannan ja Nooran kans ku ne on samanlaisia repeilijöitä ku määki. Oli siellä välillä ihan mielenkiintoisiakin luentoja. Mua ehti siellä kosiaki sellanen kenialainen setämies, siitä oli aika vaikea päästä eroon, mut onneks se siirtyi pian Riikan vokottelemiseen kun luovutti mun kans:) Ainii, ja yks ilta lähettiin hippojahtiin Victoria-järven rannalle! Hipot nousee vedestä illalla syömään ruohoa ja me oltiin tosi onnekkaita ku nähtiin ainakin viis hippoa ja yks pikkunen. Tai ei se poikanenkaan pieni ollu, ne oli kaikki ihan jättimäisiä. Mut just sen näkösiä ku olin kuvitelluki. Meidän piti olla ihan hiljaa ja sammuttaa auton valot, kun virtahevothan voi olla tosi vaarallisia. Intensiivikurssiin kuului myös et käytiin vierailemassa Barack Obaman mummon luona… Noloa. Mummon pihaa ympäröi kauhea aita ja portilla jouduttiin näyttään passia et päästiin sisälle. Mulla teki aika tiukkaa et pääsin, passia tiirailtiin aika epäluuloisesti. Hullua, sit Mama Sara ei ees ollu siellä eikä se ees oo Obaman oikea mummo vaan Obaman isoisän uus vaimo! Pihalla oli myös kaks isoa puolijoukkuetelttaa, joissa oli kuulemma USAn sotilaita. Pientä jenkkiläistä liioittelua taas näissä turvatoimissa.
Keniassa on samanlaisia jättimarketteja kuin missä tahansa länsimaassa, hyllyt on ihan täynnä ja sieltä löytyy kaikkea mahdollista. Älkää sit hermostuko mun kans Prismassa kun vaan pyörin ympäriinsä ja innostun kaikesta mitä siellä on:) Osteltiin sit vapun kunniaks herkkuja ja katottiin jotain roskarikossarjaa telkkaristamme, oli ihanan rentoa, ihan ku kotona.
Meidänki piti esittää jotain intensiivikurssilla ja mut tietenki nakitettiin puhumaan mikin kans. Ei siinä mitään, oli ihan kivaki pitää luentoa meidän kokemuksista Ugandassa ja vertailla niitä Suomeen. Ja sain saksalaiselta proffalta kehuja mun englannista sekä kutsun Saksaan opiskeleen ku sanoin et mun pitäis opetella saksakin lopulta kunnolla. Täällä on tehny ihan hyödyllisiä kontakteja tulevaisuutta varten.
Sitten safariin: Masai Mara on kuulemma yksi Afrikan parhaimmista kansallispuistoista enkä yhtään ihmettele. Siinä ku kateltiin seeproja ja kaikenlaisia antilooppeja niin tuntui ihan uskomattomalta et oikeasti elin siinä, mistä kattelin luontodokkareita Tuomaksen kans pienenä! Vastaan tuli Timon ja Pumba (ei kuitenkaan yhdessä:)) ja kaikki muut söpöt disney-hahmot. Nähtiin kaikenlaisia elikoita, mut mun lemppari oli ehkä kuitenki kirahvi. Oli niin siistin näköstä kun sellasista leijonakuningas-maisemista nousi puiden lomasta yhtäkkiä päitä ja kirahvit oli isoja, niinku dinosauruksia. Meidän safarikuski ei menny ihan puiston sääntöjen mukaan, oltiin varmaan parin metrin päässä vaikka jostain leijonalaumasta, kun sääntöjen mukaan väliä pitäis olla auton ja eläinten välissä vähintään 25m. Tutustuttiin myös masai-kulttuuriin kun siellä asustelee niitä paljon. Oli aika vaikuttavaa kun masai-poikien pitää mennä 15-vuotiaana luontoon oppimaan soturiksi ja lopuksi niiden pitää tappaa urosleijona. Vasta sitten ne on masai-sotureita ja voi mennä naimisiin. On niin uskomatonta kuulla et tollasta tapahtuu vielä, viiden vuoden puskakoulutus, pitää tappaa leijona ja selvitä luonnossa. Päästiin käymään Mara-joella, missä bongailtiin ihan kävellen sellasen rangerin kans hippoja ja krokotiileja veessä. Nähtiin sellanen jättimäinen 5,5m kroko loikoilemassa auringossa, aika hirmulisko. Ei ois ollu kiva pudota sinne veteen, joka kuhisi isoja hippoja ja krokoja… Mentiin piknikille Tansanian puolelle savannille puun alle, mut ekan lounaspaikan oli vallannu leijonat. Ne vaan makoili siinä pöydällä ja penkkejen alla rennosti. Kuulin tolla reissulla kyl niin outoja ja pelottavia heimoperinteitä, mut niitä en jaksa tähän kirjotella. Ja piti kokea et masait on aggressiivisimpia kaupustelijoita mihin oon tähän mennessä törmänny. Kiinalaiset ei oo mitään niihin verrattuna.
Viimeisiä työpäiviä, en oo niistäkään nyt ehtiny kirjotella. Kauheeta kun aika vaan valuu nyt ihan käsistä. Mut ihanaa päästä kotiin! Kirjottelen Kenian loppureissusta ja paluusta Kampalaan taas kun ehdin.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Kampalassa taas!
No, nyt ollaan siis selvitty suht onglemitta Mombasasta Kampalaan. Tassa kahden viikon aikana on koko entinen Ita-Afrikka sit kierretty, eli Uganda, Kenia ja Tansania. Tansaniassa kyllakin vain vaha rajan toisella puolella, mut kuitenki. Tultiin tanaan takas Kampalaan, matkanteko Mombasasta alkoi eilen yobussilla ja jatkui tanaan Kisumusta tanne. Olipas kiva palata Ugandaan, taalla on niin vihreaa, mut toisaalta niin paljo koyhempaa kuin Keniassa. Saatiin meidan vanha huone 205 Cardinal hostellistamme takas kun sita pyydettiin ja tuntuu kuin oltais menty ajassa taaksepain! Mut tassahan on enaa 12 paivaa Ugandassa ja liian paljon jaa nakematta ja tekematta. Mut onpas paljon syita tulla tanne takas:) Kirjottelen enemman koneella kun saan matkalaukun ja tavarat huomenna takas sailytyksesta Mbuya Hillilta. Mut ennen kaikkea oon selvinny yobussista ja onnea kaikille aiteille, erityisesti rakkaalle omalle aitille<3
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Day 58 Paluu Mpigiin
Nyt on meidän yhteinen projekti suoritettu Mpigin terveyskeskuksen osalta. Vietiin eilen kuljetus Mpigiin, oli tosi outoa ja hauskaa mennä sinne uudestaan. Tuntui ku ois kotiin menny. Voi että teitä kiitettiin ja ylistettiin siellä, ois pitäny saada videolle vastaavan hoitajan, Faustan reaktion ku se näki sen sähköimun! Fausta vaan pyöri ympyrää ja nauroi ilosta:) Ne ei oottanu ku yhtä synnytyspöytää joten siellä oltiin tosi yllättyneitä ja onnellisia kaikesta. Välitän teille nyt siis sairaalan henkilökunnan kiitokset, heillä ei riittänyt sanat kuvaileen kuinka kiitollisia he on. Mut sieltä käskettiin sanoa miten ihanaa on tajuta et ihan tuntemattomat ihmiset välittää niin paljon ja haluaa auttaa ugandalaisia. Paljon rakkaita terveisiä siis kaikille! Fausta haki lauman odottavia äitejä osastoilta ja neuvolasta kattoon uusia sänkyjä ja oltiin ihan hämmentyneitä kun äidit vaan halaili ja kiitteli ja taputti meille. Tuntu ihan syylliseltä kun me saatiin kaikki kunnia teidän panoksesta. Sanottiin kyllä et kaiken kunnian ansaitsee meidän läheiset Suomesta. Koottiin sängyt maternity wardin pihalla ja sit oliki ongelmia saada sängyt sisälle. Laitan tähän kuvia tosta kokoamisvaiheesta ja uusista kamoista paikoillaan, ja sit vielä vanhat sängyt orpoina päivänvalossa. Ne näytti kyl niin onnettomilta kun ne laitettiin pihalle, ja kuulin et ne vielä lahjoitetaan jonneki eteenpäin.
Ainiin, unohdin kertoa et käytiin viime perjantaina Ugandan kansallisteatterissa kattoon musikaalia. Se näytti enemmänki joltain vanhalta leffateatterilta varsinki kun siellä myytiin poppareita ja limua. Ja nää ei ihan ollu ymmärtäny musikaalin ideaa, et se on näytelmä, jossa on laulua ja tanssia. Tää musikaali oli lähinnä huvittava amatööri-näytelmä, jonka jälkeen oli sit aika karmivia laulu- ja tanssiesityksiä. No, täällä oon vasta tajunnu et kehitysmaassa kaikki on oikeasti kehitysvaiheessa. Vaikea ymmärtää et tosiaan ihan kaikki on vielä aivan lapsen kengissä. Ja mulla alkaa pikkuhiljaa jo mennä hermo näiden palvelukulttuuriin, esim. ravintoloissa kaikki tehdään aina vaikeimman kautta ja kellään ei oo ikinä missään vaihtorahaa. Tilattiin yhdessä kiinalaisessa ruoat, ja ne toi erikseen ja ajan kanssa eka ruoat, sitte vasta lautaset ku oltiin vähä ihmeissämme et mistä me syödään ja sit lopuks aterimet kun edelleen ei päästy syömään. Monet asiat vois tehdä paljon helpomminkin.
Oon taas kipeenä, tällä kertaa flunssa. Jäin tänään töistä pois ja kirjottelen nyt teillepäin, ehkä saan aikaseks kirjottaa pari mailiakin. En taida ottaa konetta Keniaan mukaan, ja siellä taitaa muutenkin olla aika hektistä niin tulee tässä sit varmaan parin viikon hiljaisuus täältä. Mut kuulette musta taas Kenian jälkeen, toivon teille kivoja kevätkelejä!
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Day 55 Korrputiokokemuksia ja benji
Nonii, on taas menny päivät niin nopeesti, en voi uskoa et jo tän viikon sunnuntaina lähetään Keniaan. Eka vähä skandaaliuutisia: Olli joutu viime viikolla poliisien uhriksi, kun se oli illalla valokuvaamassa sitä sen hostellin ympäristöä. Jotain 10 aseistettua poliisia tuli kysyyn et mitä se oikein hääräilee pimeällä illalla. Olli selitti et se harrastaa valokuvausta, mut poliisit oli vaan et kuka oikein kuvailee pimeällä yksin. Ne alko syyttään Ollia vakoilusta, et mitä oikein kyykit täällä ja otat salaa kuvaa ihmisistä. Poliisit aikoi jo pidättää Ollin ja viedä putkaan! Mää oisin tossa vaiheessa jo alkanu itkeen ihan paniikissa. Olli vaan viileästi kertoi et meillä Suomessa maksetaan sakkoa jos on tehny jotain väärin, et onnistuisko nyt sellanen. Poliisit ei eka hyväksyny tuota, ne tutki Ollin repun ja kameran väkisin ja kysyi siltä jotain journalistipassia, jota Ollilla ei tietenkään oo. Sit ne oli jopa sanonu et mistä ne tietää et Ollin väittämän kamera on ees kamera, sehän voi olla vaikka pommi! No sit ne oli kuitenki sanonu et Olli selviää varotuksella jos se antaa niille jonku ”lahjan”. Korruptio jyllää Ugandassa ja Olli joutu antaa poliiseille kaikki rahat mitä sillä oli mukana et ne päästi sen meneen. Hirveää et viranomaisiin ei voi luottaa, ne tietenki katto et valkonen mies yksin pimeällä tekee jotain hämärää, mahdollisuus kiristää rahaa..
Sitten muuta jännittävää: Mää hyppäsin benjiä lauantaina!! Se oli sanoinkuvaamattoman hauskaa, niin siistiä et turha yrittää tähän selittää. Oon hehkuttanu sitä jo melkein liikaa, mut hypyn jälkeen tuntu et oisin voinu hypätä uudestaan. En sit kuitenkaan jaksanu mut katotaan jos ehtii vielä joku viikonloppu ennen lähtöä. En oo ikinä oikeastaan ees aatellu et hyppäisin, mut se hyppypaikka on niin hieno, kuinka siistiä on kertoa et on hypänny Niiliin. Jos en ois tuolla hypänny niin en sit missään. Lähettiin siis lauantaina aamulla Jinjaan ja jo matkalla jännitti ihan älyttömästi. Oikeasti mua jännitti paljo enemmän ennen hyppyä alhaalla kuin sit ku pääsin sinne ylös, siellä ei enää mitään pystyny ajattelemaan. Sanna hyppäs ekana, sitä mää ja viimeseks Noora. Kiipesin ne lukemattomat portaat ylös ja tuntui aika korkealta se 45 metriä. Ylhäällä sit kohisi Niilin kosket vieressä ja mulle sidottiin tukevasti narut jalkoihin. Se benjimestari selitti kaikki ihanan rauhoittavasti ja intoa puhkuen seisoin sit siinä tornin reunalla. Ei ois saanu kattoa alas, mut katoin kuitenki, hui se näytti ihan hullulta matkalta. Sit piti päästää tornin katosta irti ja laskea kädet vartalon viereen ja musta tuntu et valun siitä alas kun se painava naru veti alaspäin ja varpaat oli jo ilmassa. Sitten viimein benjimestari huusi 3 2 1 BUNGEE ja hyppäsin heti, en aatellu enää mitään tossa, aattelin vaan et hyppään heti ku se sanoo. Meinasin lähteä jo kakkosen kohdalla ku jännitti niin paljo. Tuntu niin hullulta hypätä tyhjyyteen ku sillon vielä tuntu siltä ettei oo mitään naruja tai turvaa. Se pudotus tuntu ikuisuudelta ja jossain vaiheessa tajusin et mulla oli silmät kiinni, äkkiä silmät auki ja yhtäkkiä nousinki taas ylös ku naru kiristyi. En tienny enää miten päin olin ilmassa tai missä mun kädet heiluu, kuvista näin et olin ihan oikeinki päin, pää ylhäällä jossain vaiheessa! Mut pudotus tuntu niin siistiltä, vauhti vaan humisi korvissa eikä mitenkään tuntunu pahalta missään vaiheessa. Sit ku pompin narun varassa, oli niin euforinen fiilis, ja varsinki ku pääsin alas. Hirveä adrenaliinibuusti. Pitää joskus hypätä uudestaan, ku nyt tietää miltä se tuntuu niin voi ehkä ottaa vähä rennommin, tai sit ei:) Hyppy tuntu niin pitkältä ku oli ite siinä, ihan erilaista kuin on kattonu ku muut hyppää. Eihän se oo ku muutama sekunti ja sit vaan killutaan pää alaspäin kunnes tyypit alhaalla vetää sut veneeseen. Mulla pääsi pari kiljaisuakin, vaikka just olin torniin juostessa vakuutellu siellä niille rafting-pojille et en oo kiljujatyyppiä. Aattelin et mulla ei tuu ääntä ollenkaan, mut tuli kuitenki ihan spotaanisti, en voinu mitään. Mut Sanna oli niin paras ku se kilju ylhäältä alas ja taas ylös ja alas koko matkan! Naurettiin ku kuvattiin ja ihmiset aatteli et tolla tytöllä ei oo kyl hauskaa. Harmittaa ku taas täällä tutustuu tosi kivoihin tyyppeihin, niinku tuollaki ja sit ne lähtee tai ite lähtee eikä niitä nää varmaan enää ikinä. Nään tänään vielä sen meidän raft-oppaan, ku se lähtee huomenna takas Englantiin ja sit Norjaan töihin. Kiva taas hengata länkkäreitten kans.
Vielä jotain työjuttuja: Perjantaina siellä keskolassa oli sellanen vastasyntynyt, joka oli tosi huonossa kunnossa. Vauva oli aspiroinu eli vetänyt keuhkoihin äidin verta synnytyksessä ja sillä oli vaikea asfyksia(=hapenpuute). Vauva ei oikein hengittäny, se vaan haukkoi niinku kala ja näytti siis tosi säälittävältä. Sille ei oikein tehty mitää, mikä suututti mua ja Sannaa. Ei osattu itekään mitään tehä niin ei voinu ku kattoa. Jos ei oo mitään tehtävissä niin ois antanu ees vanhempien tulla vauvan vierelle. Mut pistetiin hätäkastamaan pikkuinen, kastoin sen Hopeksi, Toivoksi. Oli kammottava katella ku pikkunen teki kuolemaa.
Olin tänään lastenosastolla ja siellä oli tosi tylsää, en kuullu mitään lääkärinkierrolla eikä siellä ollu meille oikein mitään tekemistä. Keskiviikkona lähetään kaikki yhessä Mpigiin viemään kuljetusta sinne. Rahaa saatiin kerättyä yhteensä jotain 1500€, jolla saadaan ostettua nyt kaksi synnytyspöytää, sähköimu ja kahdet episiotomiasakset (erityiset sakset, joilla leikataan synnytyksessä väliliha). Nää kamat viedään siis Mpigiin ja sit meillä jää vielä rahaa niin ollaan aateltu ehkä keskoskaappia Nsambyan sairaalaan, jossa nyt ollaan harjoittelussa. Siellä ei oo kuin yks sähköllä toimiva keskoskaappi, muut on vanhoja eikä niitäkään oo tarpeeks. Riikka hoitaa meidän raha-asioita, niin en oo kaikesta niin selvillä, mut ilmoitan aina kun tiedän. Ihana mennä käymään Mpigissä, ja sit onki enää kaks päivää töitä ennen viikonloppua. Sunnuntaina lähdetään Kisumuun, Keniaan ja siellä ollaan viikko. Sit viikonloppuna mennään Masai Maran luonnonpuistoon safarille ja sit Nairobin kautta Mombasaan lomaileen viikoks. Sitte onki enää vajaa kaks viikkoa ennen lähtöä.. Aika haikeaa mut oli tänään taas kauhea koti-ikävä, teitä niin kova ikävä! Oli muuten melkoisia ongelmia hoitaa matkoja tuolla Keniassa ja takas tänne sit. Yritettiin varata bussimatkaa Mombasasta Kampalaan täältä toimistolta, mut ei ne tienny muutaku täältäpäin lähtevistä busseista, vaikka sama yhtiö kulkee toisinki päin. Sitte kauhea puhelinrumba, kun puolet saaduista numeroista ei toiminu ja mitkä toimi niin toisessa päässä oli niin epäselvää englantia puhuvia, et vaivoin saatiin junat ja bussit varattua. No nyt on enää majoitus Mombasassa varaamatta ja siihenki on jo puhelinnumero, eli taas yllättävän hyvin on kaikki selvinny.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Day 50 Arkea
Oon alottanu tällä viikolla vastasyntyneiden teholla, siellä on tosi kivaa. Oon kylvettäny ja syöttäny vauvoja ja siellä tuntuu et mustaki on oikeasti hyötyä. Vauvat on niin söpöjä, hoidin eilen sellasta pikku ukkoa, joka painoi jotain 1,2 kiloa. Tuntu niinku ois pikkusta nukkea pidelly. Tajuttiin tänään et ollaan täällä enää jotain reilut viis viikkoa, se on lyhyt aika, josta kaks viikkoa menee Keniassa. Nyt on tosi positiivinen fiilis tästä kaikesta, varsinki ku ollaan voiton puolella, vaikka kyl täältä on varmaan haikea lähteä. Kävin hakeen eilen kuvia ja videon meidän raftingista, vähä on kiva näyttää äitille se video, se on niin huippu!
Riika ja Tuulikki menee tällä viikolla hakeen ne synnytyspöydät ja luultavasti ens viikolla ne toimitetaan Mpigiin. Et nyt loppui keräys Afrikkaan:) Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka antoi omastaan! Pelkästään minun tutuilta ja sukulaisilta saatiin kerättyä Ugandan naisille uskomattomat 676€!! En tiedä vielä koko ryhmän summasta, ilmoitan kun tiedän. Mut kiitoskiitoskiitos, täällä apua arvostetaan. Meen nyt uuteen nettikahvilaan koittaan onneani, josko siellä saisin vaikka kuviakin ladattua. Tuomaksen pitää muuten siivota mun kone tän jälkeen, oon saanu varmaan miljoona virusta nettikahviloista mun muistitikulle ja siitä tietenki koneelle, ku kone on alkanu tökkiin häiritsevästi.
Riika ja Tuulikki menee tällä viikolla hakeen ne synnytyspöydät ja luultavasti ens viikolla ne toimitetaan Mpigiin. Et nyt loppui keräys Afrikkaan:) Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka antoi omastaan! Pelkästään minun tutuilta ja sukulaisilta saatiin kerättyä Ugandan naisille uskomattomat 676€!! En tiedä vielä koko ryhmän summasta, ilmoitan kun tiedän. Mut kiitoskiitoskiitos, täällä apua arvostetaan. Meen nyt uuteen nettikahvilaan koittaan onneani, josko siellä saisin vaikka kuviakin ladattua. Tuomaksen pitää muuten siivota mun kone tän jälkeen, oon saanu varmaan miljoona virusta nettikahviloista mun muistitikulle ja siitä tietenki koneelle, ku kone on alkanu tökkiin häiritsevästi.
Day 47 Rafting
Niin upea viikonloppu takana! En oo ikinä aatellu et koskenlasku ois noin kivaa, mut nytpä tiedän, pitää koittaa laskea Suomessakin. Tai olihan se pelottavaa, mut niin hauskaa. Ja mitkä maisemat Victoria-järveltä ja Niili oli niin kaunis. Niiliä pitkin vois periaatteessa laskea Välimereen saakka, joku ohjaaja tuolla oli tehny sen, siinä oli menny jotain neljä kukautta. En ollu viime viikolla torstainakaan töissä, aattelin lepäillä ku ootin viikonloppureissua niin kovaa, ei ois ollu kiva olla kipeenä veneessä. Perjantaina sit lähettiin aikasin aamulla Jinjaan, tästä ajoi sinne jotain 1 ½ tunnissa. Perjantaipäivä oltiin vaan Jinjassa, käytiin keskustassa ja sit illalla kaikki muut meni kanoottiretkelle, mää ja Olli lähettiin altaalle kun kaikki retket oli aika hintavia. Lauantaina sitte lähettiin joskus 10 aikaan joelle, meitä eka ohjeistettiin ja sit opeteltiin lautalla matkalla. Me saatiin paras rafting-ohjaaja ku mää halusin ja se piti meistä kyl hyvää huolta koko päivän, se oli sellanen stereotyyppinen raft guy, mut tosi hauska tyyppi oikeastaan. Se oli britti ja aika konkari koskenlaskussa, oli ollu töissä ympäri maailmaa. Mut ei siita sen enempaa. Siellä oli muutenki melkein pelkästään eurooppalaisia ja vähä Pohjois-Amerikasta, ohjaajia oli just brittejä ja kanadalaisia ja ugandalaisia. Oli hauska olla länsimaalaisten kans, huomas heti käytöksestä miten me erotaan täkäläisistä. Esimerkiks kun oltiin joella, meidän ohjaaja oli ainoa, joka huolehti et kaikki lautat selvis koskista eteenpäin ja yhdellä lautalla kävi pahasti ku niiltä tippui väkeä aallossa ja heti perään tuli kivikkoinen koski, eli ihmiset piti saada pikaisesti takas lauttoihin. Taas meidän ohjaaja ja toinen kanadalainen ohjaaja oli ainoita, jotka oikeasti huolehti ja ohjas et kaikki selvis hengissä sieltä. Afrikkalaiset on hirveän taitavia selviään luonnossa, mut länsimaalaiset pitää enemmän huolen toisistaan, tai ainaki sellanen kokemus mulla jäi.
Lauantai oli tosi kiireinen rafting-päivä, meitä oli ainaki 9 lautallista laskijoita. Olin välillä kyl niin kauhuissani siellä koskissa, siellä oli muutama tosi paha. Tuli nieltyä Niilin vettä ihan kunnolla, nyt on sit ainaki saatu kaikki mahdolliset pöpöt jos ei tähän mennessä niitä ollu napannu, Niilihän on tunnetusti pitkä ja hirveän likainen joki. Harjoteltiin kaatumista seisovassa veessä, mut olihan se ihan eri ku lautta kaatu isossa koskessa. Siinä ei tienny oikein miten päin on, miten päin lautta on, missä kaikki muut, oonko veen alla vai mitä. Sain kuitenki hyvin pidettyä lautasta kiinni, siks mulla nyt onki rystyset ja kädet muutenki ihan kärsineet. Ja lautan oikeinpäin kääntäminen kovaa virtaavassa veessä on vaikeaa, vasta toisella kerralla tajusin miten siinä toimitaan ilman et jää lautan alle. Mentiin yhdestä isosta putouksesta, se oli 14 jalkaa korkea, eli aika pudotus. Oli siisti katella ku eellä meni lautta, joka yhtäkkiä vaan putos horisontista. Se oli niin siistiä, vaikka tuntu et lautta taittuu kahtia ku pudottiin alas siitä. On se veden voima niin uskomattoman suuri, siinä ei voi tehä mitään ku aallot tulee päälle ja heittää lautan minne haluaa ja siinä joko lentää lautan mukana jos saa pidettyä naruista kiinnni tai sit lentää kauas ja virta vie. Mut noilla pelas kyllä turvasysteemit, kun kajakeilla oli ainaki viis äijää hakemassa pudonneita ja sit oli vielä yks safetyboat. Siellä sanottiinki et Niili on tosi turvallinen koskenlaskupaikka, kun useimmat kosket on niin syviä, et ei haittaa vaikka siellä lentelee. Mut oli siellä muutama kivikkoinenki, niissä ei sit saanu pudota. Meillä oli sellanen vanhempi lautta kun laskijoita oli tosiaan niin paljon, et lautat ei meinannu riittää. Se oli jossain vaiheessa ennen lounasta niin tyhjä et isoissa aalloissa se vaan taipui ja pompotti meitä kyydissä. Mää istuin pahimmoilleen just lautan takaosassa ja sit yhden kosken alloissa näin vaan ku lautta eessä tapui sillei et perä kohta pompahtaa ja siinähän mää sit lensin kaaressa kun muut pysyi hyvin kyydissä. Ja lautan kyytiin on muuten tosi vaikea päästä varsinki ku se heiluu hulluna. Viimeinen koski oli 50/50, siinä kuulemma puolet selviää kaatumatta ja puollella heittää lautan väärinpäin. Me selvittiin ihan ihmen kaupalla, ku se oli sellanen jättimäinen aalto, ihan niinku iso kuoppa, johon jouduttiin ja sit se sylkäs meidät jostain syövereistä pois. Se oli kyl niin hauskaa, oon niin onnellinen et lähin tohon.
Aamupäivän paistoi aurinko ihanasti, mut sit ku pysähyttiin lounaalle yhdelle saarelle, alkoi sataan ja oli aika viileä. Näytti varmaan aika rajulta ku siellä melottiin järkyttävässä sateessa, tuntui ihan ku ois rakeita satanu eikä meinannu nähä eteenpäin. Siinä tuli vielä tosi kylmäki kaiken lisäks, mää olin ihan jäässä, mut vesi oli onneks 27 asteista, et siellä seisovissa kohdissa käytiin uimassa. Ihan ku ois kylpyyn menny ku hyppäs veteen, eikä sieltä meinannu haluta nousta enää. Kyl se siitä sitte selkeni iltaa kohden ja joskus kuuden aikaan oltiin sit laskettu viimeinen koski ja melottu rantaan. Oli kiva vaihtaa kuivat vaatteet ton jälkeen ja meidät vietiin rekalla sit takas sinne majoituspaikkaan. Nukuttiin dormissa, siis sellasessa monen hengen huoneessa, meidän huoneeseen ei nyt tullu ketään vierasta. Tänään sit lähettiin aamupäivällä takas Kampalaan, mut tonne meen kyl takas, siellä oli niin hauskaa ja ois ollu vaikka minkälaista tekemistä. Meidän piti mennä ratsastaan tänään, mut aamulla satoi vettä niin se peruttiin. Oli mahtava viikonloppu, nyt oon vaan ihan kipeä kovasta melomisesta, hyvä et jaksan kättä nostaa. Siellä piti välillä niin voimalla meloa jos yritettiin saada monta aaltoa tai piti päästä jostain tietystä kohdasta koskea. Ne kajakkityypit oli niin hyviä, ne laski vitostason kosken niin hienosti, oli upea katella kuin ne siellä nätisti lasketteli. Koskia on siis 1-6 tasoisia, 1 on melkein seisova vesi ja 6 on kuolema. Jos kutostason kosken pystyy laskeen niin se laskee vitoseks, mekin laskettiin ainakin yks 5-koski ellei kaksin. Koskenlasku oli verrattavissa melkein mun surffauskokemukseen, ja sitä voi harrastaa Suomessakin, en vaan tiiä tuntuuko Suomen kosket miltään Niilin jälkeen:)
Huomenna meen katteleen pääsiäisen viettoa ugandalaisittain, täällä pääsiäinen tosiaan näkyy ihan katukuvassa. Ihmismassat on liikkeellä ja kaikki on tosi hienosti pukeutuneena. Ja tänään ilotulitettiin muuten pääsiäisen kunniaks, vähän eri meininkiä ku Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!





Lauantai oli tosi kiireinen rafting-päivä, meitä oli ainaki 9 lautallista laskijoita. Olin välillä kyl niin kauhuissani siellä koskissa, siellä oli muutama tosi paha. Tuli nieltyä Niilin vettä ihan kunnolla, nyt on sit ainaki saatu kaikki mahdolliset pöpöt jos ei tähän mennessä niitä ollu napannu, Niilihän on tunnetusti pitkä ja hirveän likainen joki. Harjoteltiin kaatumista seisovassa veessä, mut olihan se ihan eri ku lautta kaatu isossa koskessa. Siinä ei tienny oikein miten päin on, miten päin lautta on, missä kaikki muut, oonko veen alla vai mitä. Sain kuitenki hyvin pidettyä lautasta kiinni, siks mulla nyt onki rystyset ja kädet muutenki ihan kärsineet. Ja lautan oikeinpäin kääntäminen kovaa virtaavassa veessä on vaikeaa, vasta toisella kerralla tajusin miten siinä toimitaan ilman et jää lautan alle. Mentiin yhdestä isosta putouksesta, se oli 14 jalkaa korkea, eli aika pudotus. Oli siisti katella ku eellä meni lautta, joka yhtäkkiä vaan putos horisontista. Se oli niin siistiä, vaikka tuntu et lautta taittuu kahtia ku pudottiin alas siitä. On se veden voima niin uskomattoman suuri, siinä ei voi tehä mitään ku aallot tulee päälle ja heittää lautan minne haluaa ja siinä joko lentää lautan mukana jos saa pidettyä naruista kiinnni tai sit lentää kauas ja virta vie. Mut noilla pelas kyllä turvasysteemit, kun kajakeilla oli ainaki viis äijää hakemassa pudonneita ja sit oli vielä yks safetyboat. Siellä sanottiinki et Niili on tosi turvallinen koskenlaskupaikka, kun useimmat kosket on niin syviä, et ei haittaa vaikka siellä lentelee. Mut oli siellä muutama kivikkoinenki, niissä ei sit saanu pudota. Meillä oli sellanen vanhempi lautta kun laskijoita oli tosiaan niin paljon, et lautat ei meinannu riittää. Se oli jossain vaiheessa ennen lounasta niin tyhjä et isoissa aalloissa se vaan taipui ja pompotti meitä kyydissä. Mää istuin pahimmoilleen just lautan takaosassa ja sit yhden kosken alloissa näin vaan ku lautta eessä tapui sillei et perä kohta pompahtaa ja siinähän mää sit lensin kaaressa kun muut pysyi hyvin kyydissä. Ja lautan kyytiin on muuten tosi vaikea päästä varsinki ku se heiluu hulluna. Viimeinen koski oli 50/50, siinä kuulemma puolet selviää kaatumatta ja puollella heittää lautan väärinpäin. Me selvittiin ihan ihmen kaupalla, ku se oli sellanen jättimäinen aalto, ihan niinku iso kuoppa, johon jouduttiin ja sit se sylkäs meidät jostain syövereistä pois. Se oli kyl niin hauskaa, oon niin onnellinen et lähin tohon.
Aamupäivän paistoi aurinko ihanasti, mut sit ku pysähyttiin lounaalle yhdelle saarelle, alkoi sataan ja oli aika viileä. Näytti varmaan aika rajulta ku siellä melottiin järkyttävässä sateessa, tuntui ihan ku ois rakeita satanu eikä meinannu nähä eteenpäin. Siinä tuli vielä tosi kylmäki kaiken lisäks, mää olin ihan jäässä, mut vesi oli onneks 27 asteista, et siellä seisovissa kohdissa käytiin uimassa. Ihan ku ois kylpyyn menny ku hyppäs veteen, eikä sieltä meinannu haluta nousta enää. Kyl se siitä sitte selkeni iltaa kohden ja joskus kuuden aikaan oltiin sit laskettu viimeinen koski ja melottu rantaan. Oli kiva vaihtaa kuivat vaatteet ton jälkeen ja meidät vietiin rekalla sit takas sinne majoituspaikkaan. Nukuttiin dormissa, siis sellasessa monen hengen huoneessa, meidän huoneeseen ei nyt tullu ketään vierasta. Tänään sit lähettiin aamupäivällä takas Kampalaan, mut tonne meen kyl takas, siellä oli niin hauskaa ja ois ollu vaikka minkälaista tekemistä. Meidän piti mennä ratsastaan tänään, mut aamulla satoi vettä niin se peruttiin. Oli mahtava viikonloppu, nyt oon vaan ihan kipeä kovasta melomisesta, hyvä et jaksan kättä nostaa. Siellä piti välillä niin voimalla meloa jos yritettiin saada monta aaltoa tai piti päästä jostain tietystä kohdasta koskea. Ne kajakkityypit oli niin hyviä, ne laski vitostason kosken niin hienosti, oli upea katella kuin ne siellä nätisti lasketteli. Koskia on siis 1-6 tasoisia, 1 on melkein seisova vesi ja 6 on kuolema. Jos kutostason kosken pystyy laskeen niin se laskee vitoseks, mekin laskettiin ainakin yks 5-koski ellei kaksin. Koskenlasku oli verrattavissa melkein mun surffauskokemukseen, ja sitä voi harrastaa Suomessakin, en vaan tiiä tuntuuko Suomen kosket miltään Niilin jälkeen:)
Huomenna meen katteleen pääsiäisen viettoa ugandalaisittain, täällä pääsiäinen tosiaan näkyy ihan katukuvassa. Ihmismassat on liikkeellä ja kaikki on tosi hienosti pukeutuneena. Ja tänään ilotulitettiin muuten pääsiäisen kunniaks, vähän eri meininkiä ku Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!





keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Day 39 4.4.09
On ollu sateisia päiviä, tylsää. On jo ikävä aurinkoa, vaikka sen mukana tulee helle. Aateltiin tänään lähtä altaalle jos aurinko paistaa, mut nyt näyttäis siltä et mennään keskustaan pyöriin ja jos aurinko alkaa paistaan nii sit siellä jonneki altaalle. Eilen istuin bodabodassa ekaa kertaa niinku naisten täällä pitää, sivuttain:) Oli ihan rentoa. Ja nyt on aika vammaisten koululla ohi, ihan kiva taas mennä sairaalaan ens viikolla. Oltiin torstaina sports outreachilla, se on täällä urheiluministeriön projekti, jossa on palkattu futisjoukkue tekeen arvokasta työtä Kampalan slummeissa. Oltiin eka aamupäivällä niitten treeneissä ja sit lähettiin yhteen Kampalan slummialueista, Nateteen. Se on sellanen projekti-slummi, jossa on mm. koululuokka lapsille, jotka ei pääse valtion kouluihin. Vanhemmilla ei oo varaa siihen tai lapset tekee töitä. Monien äidit on prostituoituja. Mulla alko illalla ihan hirveästi ahdistaan niiden lasten puolesta. Ne oli niin läheisyydenkipeitä, koko ajan sylissä, kädessä kiinni tai nojailemassa meihin. Ei varmaan vanhemmat oikein hellittele, kauhea lapsuus. Opetettiin niille numeroita ja laulettiin ja tanssittiin. Lapset oli niin hellyttäviä, oisin taas voinu napata niitä mukaan. Tollaseen paikkaan lähtisin mielelläni vapaaehtoistyöhön. Aloin illalla oikein miettiä miten niitä vois siellä auttaa. Mut oli avartava kokemus kierrellä slummissa ja ankeaa nähdä ihmisten oloja siellä. Lasten määrä oli surullisen suuri, ja ne oli likasia ja resuisia. Suuri osa lapsista ei ehdi tai voi käydä koulussa, kun ne keräilee roskia kaduilta ja sit ne sulattaa metalliroskat ja tekee niistä jotain myytävää tavaraa. On siinä pikkulapsilla tekemistä. Suurin syy miks lapset käy siellä projektikoulussa on et siellä saa iltapäivällä ruokaa. Ne ei voi tarjota ruokaa aikasemmin, kun muuten lapset ei malttais olla enää koulussa ruoan jälkeen, mut sit taas lapset ei opi niin hyvin nälkäisinä kun ne sai ruoan vasta joskus kolmen-neljän aikaan. Siinä onkin työntekijöillä ongelmaa. Ruoka-aikana luokka oli täynnä oppilaita ja oli kauhea katella kuinka 3-12-vuotiaat pikkulapset ahmi pelkkää riisiä käsin. Ne ei keskittyny mihinkään muuhun ku ruokaan. Ja lapset piti erotella iän mukaan eri ryhmiin syömään ettei vanhemmat veis nuorempien ruokia. Tuli vaan mieleen jos suomalaisen lapsen eteen tuotais kuppi riisiä, se ei varmaan ees koskis siihen. Kauheaa kun kaikkia ei voi auttaa, tollasia katulapsia on joka puolella maailmaa niin paljon. Tuli kyl kova riittämättömyyden tunne ja ahdistus ton päivän jälkeen.
Eilen oltiin vähä istumassa iltaa ja tutustuttiin jenkkiläiseen porukkaan. Oli hauska hengata välillä länsimaalaisten kans. Vaikka ollaanhan koko ajan toistemme seurassa täällä:) Taas yks viikonloppu täällä, ei oo enää montaa jäljellä. Ens viikonloppu onkin pääsiäinen, voi oon hengessä mukana Muoniossa, on tosi outoa viettää pääsiäistä muualla kun siellä. Me mennään perjantaista sunnuntaihin Jinjaan, lauantaina mennään siellä laskeen koskea Niilille. Vähä alko jo jännittään ja mietin vielä benji-hyppyä, mut tuntuu aika itsemurhalta hypätä Itä-Afrikassa, ehkä jätän sen ens kertaan. Sunnuntaina ja maanantaina täällä on sit isot pääsiäis-karnevaalit. Pitää osallistua niihin, täällä juhlitaan joulua ja pääsiäistä isosti, kristitty maa kun on. Futistreenit, lääkärinkierrot ja kaikki alotetaan aina rukouksella, kesti hetken tottua, mut sehän on aika ihana tapa. Oon nyt jo kauan yrittäny ladata tähän kuvia, mut tosiaan netti ei oo sallinu sitä. Oon ihan kateellinen kun luokkakaveri on vaihdossa Belgiassa ja se on ehtiny lukea mun blogia ja tehä netissä kouluhommia ym. Määki haluaisin välillä vaan surffata netissä, mut ei. Yritän nyt kuitenki taas laittaa kuvia. Ja aurinko alkoi paistaan, jee!



Eilen oltiin vähä istumassa iltaa ja tutustuttiin jenkkiläiseen porukkaan. Oli hauska hengata välillä länsimaalaisten kans. Vaikka ollaanhan koko ajan toistemme seurassa täällä:) Taas yks viikonloppu täällä, ei oo enää montaa jäljellä. Ens viikonloppu onkin pääsiäinen, voi oon hengessä mukana Muoniossa, on tosi outoa viettää pääsiäistä muualla kun siellä. Me mennään perjantaista sunnuntaihin Jinjaan, lauantaina mennään siellä laskeen koskea Niilille. Vähä alko jo jännittään ja mietin vielä benji-hyppyä, mut tuntuu aika itsemurhalta hypätä Itä-Afrikassa, ehkä jätän sen ens kertaan. Sunnuntaina ja maanantaina täällä on sit isot pääsiäis-karnevaalit. Pitää osallistua niihin, täällä juhlitaan joulua ja pääsiäistä isosti, kristitty maa kun on. Futistreenit, lääkärinkierrot ja kaikki alotetaan aina rukouksella, kesti hetken tottua, mut sehän on aika ihana tapa. Oon nyt jo kauan yrittäny ladata tähän kuvia, mut tosiaan netti ei oo sallinu sitä. Oon ihan kateellinen kun luokkakaveri on vaihdossa Belgiassa ja se on ehtiny lukea mun blogia ja tehä netissä kouluhommia ym. Määki haluaisin välillä vaan surffata netissä, mut ei. Yritän nyt kuitenki taas laittaa kuvia. Ja aurinko alkoi paistaan, jee!
Day 43 8.4.09
Anteeks mun hiljaisuus, on ollu nyt hieman ongelmia sekä sähkön että itteni kans. Haluaisin kovasti teille laittaa kuvat Mpigin vanhoista synnytyspöydistä, et tietäisitte mihin apua annatte, mut ette voi uskoa kuinka nää koneet toimii tai siis ei toimi. Yritän nyt jotenki iskän kautta tai miten vaan saada ne kuvat teille näkyviin. Tosiaan kaks pöytää saadaan teidän ansiosta korvattua uusilla, kiitos siis taas teille!
Jouduin tänään lähteen aamulla raportin jälkeen jo hostellille, kun on paha olo ja päänsärky. Mulle tuli maanantaina joku ihmeellisen inhottava ja raju mahantyhjennyskohtaus. Mulla oli koko päivän ollu vähä huono olo huonosti nukutun yön jälkeen, päänsärkyä ja kuvotusta. Sit otin lääkettä ja tuli parempi olo ja aattelin lähtä lenkille. No ei siinäkään vielä mitään, ostin torilta kaksi mangoa, jotka sitten söin kotiin tullessa. Mangot oli vähä epäilyttävän kypsiä ja heti niiden syömisen jälkeen mulla alko oksettaan kovasti. Sit oksensinki koko illan ja olo oli hirveä, ihan veltto. En muistanukaan kuinka inhottavaa oksentaminen on, ei oikein voinu alkaa nukkuun ku ties et pitää kohta juosta vessaan, eikä se oo kauheen nopeaa ku pitää repiä verkko auki ja sit mennä käytävälle vessaan. No, uskon et syynä oli ne pilaantuneet mangot ja nestehukka yhdessä. Yritän nyt lepäillä huonon olon pois ja jos vielä jatkuu pitkään niin meen testeihin, ei mulla kuitenkaan kuumetta oo niin kaikki ok.
Yritin tosiaan maanantaina olla töissä, vaikka oli vähä huono olo. Olin synnytysosastolla ja vastasyntyneiden teholla enemmänki vielä tutustumassa, tää viikko on menny vähä huonosti, ens viikolla alotetaan sit kunnolla. Kun ei tällä viikolla oo ku kolme päivää töitä, eilen oltiin nimittäin tutustumassa Caring Hands-firmaan ja perjantai on pyhäpäivä. Ja mulla on menny nyt vähä huonosti tääki päivä. No tosta Caring Hands:ista. Aika moni Suomessa saattaa siitä tietääkin, täällä on sellanen suomalainen pariskunta, Hannu ja Milla Happonen. Mies on Kanadan-suomalainen lähetyspappi ja Milla on tänne myös lähtenyt ymmärtääkseni lähetystyöntekijänä. Niin ne on pistäny pystyyn tänne naisille sellasen toimeentulomahdollisuuden, jonka ne ihan sattumalta keksi. Naiset tekee paperinaruhelmiä, koruja ja saa niistä rahaa. Näitä Caring Hands-koruja menee paljo Pohjois-Amerikkaan, Suomeen ja muualleki maailmaan. Happoset on kyl tosi ansioituneita köyhien ja heikkojen auttajia, ne ei saa ite tosta koruprojektista mitään. Hannu on kierrelly Afrikkaa vuosia ja me kuunneltiin kyyneleet silmissä sen juttuja. Me nähdään tällä meidän reissulla vaan jäävuorenhuippu kaikesta kurjuudesta mitä täällä on. Ja välillä tuntuu et tääki on liikaa. Uskomatonta miten joillaki ihmisillä riittää rakkautta ja halua auttaa niin monia vieraita ihmisiä. Mut on se kauheaa mitä täällä Ugandassakin koko ajan tapahtuu tuolla pohjoisessa, Konyn LRA, Lord´s resistant army sieppaa ja silpoo ihmisiä ja lapsia on sotilaina ja seksiorjina. Tänne niin sopii Pekka Simojoen laulu, Maailman lapset. Mut alkoi myös mietityttään lähetystyö kun kuunteli Happosten perhettä, ei voi kuin ihailla sellasia ihmisiä. Jos useammilla ihmisillä ois ees vähän tollasesta auttamisen halusta ja lähimmäisenrakkaudesta, maailma ois paljon parempi paikka. Inhottava ajatella miten äkkiä kaiken tän varmaan hautaa sit ku pääsee taas Suomeen.
Jouduin tänään lähteen aamulla raportin jälkeen jo hostellille, kun on paha olo ja päänsärky. Mulle tuli maanantaina joku ihmeellisen inhottava ja raju mahantyhjennyskohtaus. Mulla oli koko päivän ollu vähä huono olo huonosti nukutun yön jälkeen, päänsärkyä ja kuvotusta. Sit otin lääkettä ja tuli parempi olo ja aattelin lähtä lenkille. No ei siinäkään vielä mitään, ostin torilta kaksi mangoa, jotka sitten söin kotiin tullessa. Mangot oli vähä epäilyttävän kypsiä ja heti niiden syömisen jälkeen mulla alko oksettaan kovasti. Sit oksensinki koko illan ja olo oli hirveä, ihan veltto. En muistanukaan kuinka inhottavaa oksentaminen on, ei oikein voinu alkaa nukkuun ku ties et pitää kohta juosta vessaan, eikä se oo kauheen nopeaa ku pitää repiä verkko auki ja sit mennä käytävälle vessaan. No, uskon et syynä oli ne pilaantuneet mangot ja nestehukka yhdessä. Yritän nyt lepäillä huonon olon pois ja jos vielä jatkuu pitkään niin meen testeihin, ei mulla kuitenkaan kuumetta oo niin kaikki ok.
Yritin tosiaan maanantaina olla töissä, vaikka oli vähä huono olo. Olin synnytysosastolla ja vastasyntyneiden teholla enemmänki vielä tutustumassa, tää viikko on menny vähä huonosti, ens viikolla alotetaan sit kunnolla. Kun ei tällä viikolla oo ku kolme päivää töitä, eilen oltiin nimittäin tutustumassa Caring Hands-firmaan ja perjantai on pyhäpäivä. Ja mulla on menny nyt vähä huonosti tääki päivä. No tosta Caring Hands:ista. Aika moni Suomessa saattaa siitä tietääkin, täällä on sellanen suomalainen pariskunta, Hannu ja Milla Happonen. Mies on Kanadan-suomalainen lähetyspappi ja Milla on tänne myös lähtenyt ymmärtääkseni lähetystyöntekijänä. Niin ne on pistäny pystyyn tänne naisille sellasen toimeentulomahdollisuuden, jonka ne ihan sattumalta keksi. Naiset tekee paperinaruhelmiä, koruja ja saa niistä rahaa. Näitä Caring Hands-koruja menee paljo Pohjois-Amerikkaan, Suomeen ja muualleki maailmaan. Happoset on kyl tosi ansioituneita köyhien ja heikkojen auttajia, ne ei saa ite tosta koruprojektista mitään. Hannu on kierrelly Afrikkaa vuosia ja me kuunneltiin kyyneleet silmissä sen juttuja. Me nähdään tällä meidän reissulla vaan jäävuorenhuippu kaikesta kurjuudesta mitä täällä on. Ja välillä tuntuu et tääki on liikaa. Uskomatonta miten joillaki ihmisillä riittää rakkautta ja halua auttaa niin monia vieraita ihmisiä. Mut on se kauheaa mitä täällä Ugandassakin koko ajan tapahtuu tuolla pohjoisessa, Konyn LRA, Lord´s resistant army sieppaa ja silpoo ihmisiä ja lapsia on sotilaina ja seksiorjina. Tänne niin sopii Pekka Simojoen laulu, Maailman lapset. Mut alkoi myös mietityttään lähetystyö kun kuunteli Happosten perhettä, ei voi kuin ihailla sellasia ihmisiä. Jos useammilla ihmisillä ois ees vähän tollasesta auttamisen halusta ja lähimmäisenrakkaudesta, maailma ois paljon parempi paikka. Inhottava ajatella miten äkkiä kaiken tän varmaan hautaa sit ku pääsee taas Suomeen.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Tuhannet kiitokset!
Mulla on kylla ihan uskomattoman sydamellisia ja ajattelevaisia laheisia, en voinu uskoa miten paljon avustuksia tanne on tullut! Pidan huolen et Mpigiin saadaan rahoillenne vastinetta, ja kerron ja laitan kuvia mita ollaan sit hommattu. Synnytyspoydan lisaks aateltiin tosiaan sita imua leikkaussaliin, mut pitaa nyt suunnitella mita sinne oikeasti tarvitaan kipeimmin. Halukkaat voi tietenki viela avustaa, mut kiitos viela kaikille jo lahjoittaneille, nailla evailla saadaan jo paljon. Webale nyo paikallisesti eli kiitos paljon, ootte ihania!
Day 36 Koululla
Ensimmäinen päivä huhtikuuta, aprillipäivä ja lapsuudenkaveri Annan syntymäpäivä. Ollaan oltu nyt siellä Kampala school for physically handicapped ja siellä on ollu tosi kivaa. Henkilökunta on ihanan ystävällistä ja lapset suloisia, ne siellä auttaa toisiaan kun henkilökuntaa on rajallisesti. Lapset opiskelee siellä ihan teoriaa n. 18-vuotiaaks saakka, sitte ne saa halutessaan jatkaa koulussa ammatin opettelemista, esim. leipomista, ompelemista ja savihelmien tekoa. Lapset on koulussa kolme kuukautta putkeen, sit ne on kotona kuukauden ja palaa taas kouluun kolmeks kuukaudeks. Oon ollu nää kaks päivää, eilen ja tänään P2-luokalla, joka on niinku toinen luokka, jossa on oppilaita 10-16 vuoden välillä. Oppilaat ei siellä kyl saa kunnon opetusta kun opettajat ei ainakaan mun mielestä opeta kunnolla. Tän luokan opettaja vaan piirtää vihkoihin jotain, joka muistuttaa tikku-ukkoa, korvaa, nenää, taloa ym. ja oppilaat joko kopioi tai värittää mallin kykyjen mukaan. Kai opettajan pitäis olla ees vähä taiteellinen?!! Eikä se ees kirjottanu siististi tai pysyny viivojen sisällä. Ja opettaja oli välillä vaan et even i´m tired now, i need someone else to teach ja veti jonku lukeen taululta jotain. Se kyseli heti miten pääsis Suomeen töihin ja pyys mun yhteystietoja ja antoi omansa, kaikki aina haluaa Suomeen ku tietää et siellä on kaikki paremmin. Määki yritin opettaa 16-vuotiaalle tytölle kirjaimia, oli niin turhauttavaa kun mää yritin sille nätisti esimerkiksi piirtää kolme d:tä ja se vaan suttas ja piirteli ympyröitä. Äiti on kyl ihmeellinen kun se jaksaa opettaa ja on siinä hyvä, mut onhan se vielä eri asia yrittää opettaa ja pitää kurissa luokallista eriasteisia kehitysvammaisia. Täällä tarvittais kunnon erityisopettajia. Mut on näillä kivoja loruja, esim. shake shake that mango tree, one for you and one for me, shake shake that mango tree… Sain muuten taas ihania mangoja, kun Mpigissä ei enää ollu niitä kun kausi loppui, mut onneks täältä lähitorilta löytyy mehukkaita mangoja. Niin ja koululta vielä, mää piirtelin koululaisille vihkoihin koulurakennusta väritettäväks, minä, piirtäjävirtuoosi! Tuli hienoja laatikkokouluja:)
Siellä koululla oli tänään käymässä myös kaks jenkki-opiskelijaa. Mää en tiennykään et USAssakin on sairaanhoitajan ja lääkärin välimuoto, joku physician assistant. No, kuitenki oli kiva jutella ku niilläki on ollu vaikeuksia sopeutua täkäläiseen työmoraaliin. Käytiin tänään Kampalan keskustassa, onsiel kyl semmonen kaaos, melkein yhtä pahat ruuhkat risteyksissä ku Shanghaissa. Kaikki vaan jumittaa, mut aamulla oli hienoa ku tultiin keskustaan bodabodilla, oli niin siistiä puikkelehtia autojen ohi ruuhkassa ja meidän kolmen kuskilla oli selkeästi pieni kisa käynnissä. Tulin nyt yksin matatulla pois keskustasta, ei täällä oo kyl kiva kulkea yksin, heti ihmiset lähestyy aggressiivisemmin. Lähetään tästä nyt ehkä katteleen jotain nettikahvilaa tai jotain, tylsää ku pitää tehä kaikki ennen pimeää ja ku täällä elämä vasta alkaa sillon kuuden-seitsemän aikaan ku alkaa pimeneen.
Siellä koululla oli tänään käymässä myös kaks jenkki-opiskelijaa. Mää en tiennykään et USAssakin on sairaanhoitajan ja lääkärin välimuoto, joku physician assistant. No, kuitenki oli kiva jutella ku niilläki on ollu vaikeuksia sopeutua täkäläiseen työmoraaliin. Käytiin tänään Kampalan keskustassa, onsiel kyl semmonen kaaos, melkein yhtä pahat ruuhkat risteyksissä ku Shanghaissa. Kaikki vaan jumittaa, mut aamulla oli hienoa ku tultiin keskustaan bodabodilla, oli niin siistiä puikkelehtia autojen ohi ruuhkassa ja meidän kolmen kuskilla oli selkeästi pieni kisa käynnissä. Tulin nyt yksin matatulla pois keskustasta, ei täällä oo kyl kiva kulkea yksin, heti ihmiset lähestyy aggressiivisemmin. Lähetään tästä nyt ehkä katteleen jotain nettikahvilaa tai jotain, tylsää ku pitää tehä kaikki ennen pimeää ja ku täällä elämä vasta alkaa sillon kuuden-seitsemän aikaan ku alkaa pimeneen.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Day 33 Muutto Kampalaan
Lähettiin lauantaina Mpigistä kauhean laukkukasan kans. Ooteltiin kyytiä äitiysosaston edessä ja tuntu ihan syylliseltä kun oli niin paljo tavaraa. Oli melko haikea olo lähteä sieltä, viihdyttiin Mpigissä niin hyvin. Perjantaiset jäähyväisjuhlat meni hienosti, oli kyl tosi hauskat juhlat. Ihmiset tykkäs meidän kuvashowsta ihan älyttömästi, kaikki nauro omille ja toisten kuville. Laulutki meni suht hyvin, laulettiin eka Maamme-laulu, sit Finlandia ja lopuksi We´ll meet again eka suomeks ja sit englanniks. Oli kiva laulaa, tuli ihan mieleen hauskat laulusessiot äitin ja Eeviksen kans ja tietenki niitä myös ikävä. Mpigissä oli ihmiset kyllä niin ystävällisiä ja sydämellisiä, kyl niitä tulee ikävä. Meidän ambulanssikuski laulo jopa ihan meille tarkotetun laulun, se oli tosi suloista kun Andrew ei osoittautunut kovin tasokkaaksi laulajaksi.
la
Oltiin eilen jo kivan hotellin altaalla ja syötiin siellä intialaisessa ravintolassa, vitsi oli hyvää, kivaa vaihtelua tähän afrikkalaiseen banaaniin, riisiin ja papuihin. Ollaan nyt siis Cardinal hostellissa, tää on tosi siisti paikka, on normaalit vessat kyykkyvessojen sijaan ja lämpimät suihkut ja kaikki. Vähä jännä olo kylläkin kun kämppikset vaihtu. Ollaan kolmen hengen pikkukopissa Nooran ja Sannan kans, pitää sopeutua nyt tähän ku oli ehtiny Riikan tapoihin tottua. No ehkä ihan hyvä välillä vaihtaa huonekavereita. Tää on siis tosi kiva paikka, hostellin ympäristö on vähä vauraampaa aluetta ja pitäis kuulemma olla melko turvallistakin. Tässä on vieressä monia lähetystöjä, mm. USAn suurlähetystö, joka on melkoinen barakki tietenkin, ja poliisikoulu ym. eli turvamiehiä ja kaikenmaailman pyssymiehiä näkee joka puolella. Aamupala oli yllätyksellinen, vaaleaa leipää ja munakasta, ärsyttää kun en ikinä syö valkosta pullaleipää kotona ja täällä ei oo muuta. No, hostellin henkilökunta on ihanan ystävällistä, ne näyttää meille tätä ympäristöä tässä alussa ettei meille satu mitään. Eilenki siellä altaalla meidän kans istuskeli respan työntekijä Isaac tosi kärsivällisesti.
Nyt tänne tullessa sai ihan eri kuvan Kampalasta kuin sillon ekoina päivinä kun pyörittiin tuolla keskustassa Consolatan kans. Tää alue on kyl tosi siistiä verrattuna keskustaan, keskustaan on matkaa jotain pari kilometriä. Ei täällä oikeastaan näy paljo slummejakaan, niitä tulee sit ku mennään alaspäin keskustaan. Täällä on näkyny myös paljon (ainaki 10) valkosta ja hienoja autoja:) Outoa, kun täällä me ei olla enää niin erikoisia, ei herätetä enää huomiota niin paljo. Se on aika helpottavaa, mut tänään piti mennä lenkkeileen ja sillä herättään huomiota, ehkä pitää vaan käydä täällä salilla kun lenkkeilyä katotaan kyllä niin kummasti. Onneks täällä on tuo Sanna, me tsempataan toisia urheileen, ku ei mulla yksin tulis kyl tehtyä varmaan mitään. Ja paha kun täällähän on kaupoissa taas kaikkea mahdollista. Oli kyl niin hämmentävä olo mennä supermarketiin kun hyllyt oli täynnä tavaraa, ette voi uskoa kuinka innostuttiin kaikesta mitä siellä oli. Ihan kuin ei oltais ennen oltu isossa ruokakaupassa.
Tänään oli aika epävakaa sää, sellanen et ei oikein tienny lähteeko altaalle vai keskustaan vai mitä. Meni aamupäivä tylsistellessä hostellilla ja mulla tulee aina koti-ikävä kun on tylsä. Onneks sit helpotti kun lähettiin kierteleen lähistöllä ja käytiin etiopialaisessa syömässä. Mulle on kauheesti kehuttu etiopialaista ruokaa, mut kun meille tuotiin pataa sen perinteisen ”leivän” kans niin olin aika ymmälläni. Lihapata oli hyvää, mut sitä syötiin sellasen valkosen-limasen-lätty-pesusienen-näkösen leivän kans, jota kutsuttiin nimella injera. En kyl voi suositella sitä, ihan ku ois sellasta hikistä vaahtomuovi pesusieni-lättyä syöny. Ja maahan en oo kauheen nirso ruoan suhteen. Joo mut lähettiin sit lenkille ja syötiin iltapalaks Sannan kans jogurttia ja mysliä, ai että oli hyvää, tuli ihan koti mieleen. Huomenna sit alotetaan Ollin ja Riikan kans fyysisesti vammaisten lasten koululla, mää ja Riikka ollaan siellä tää viikko, Olli jatkaa pidempään. Kiva alottaa työt taas viikonlopun jälkeen, sais täälläkin jotku rutiinit elämiseen. Olin lauantaina ihan hukassa täällä kun Mpigissä oli tottunu et päivä menee aina aika samalla tavalla nopeesti ja nyt pitää keksiä ihan uudet jutut. No, aika kiva kuitenki olla taas kaupungin vilinassa, vaikka Kampalan keskustan epajarjestys ja sotkuisuus on aika hairitsevaa. Yritettiin lenkin jalkeen ylittaa tieta kello viiden ruuhkassa, ja jouduttiin siis ootteleen siina tien toisella puolella pitkaan. Sit vaikka viimein lahdettiin kasi kadessa ylittaan tieta juosten niin silti meinas tulla autot paalle. Mut meidan motoksi on tullu taalla Tuulikin heitto, et kaikkeen tottuu.
la
Oltiin eilen jo kivan hotellin altaalla ja syötiin siellä intialaisessa ravintolassa, vitsi oli hyvää, kivaa vaihtelua tähän afrikkalaiseen banaaniin, riisiin ja papuihin. Ollaan nyt siis Cardinal hostellissa, tää on tosi siisti paikka, on normaalit vessat kyykkyvessojen sijaan ja lämpimät suihkut ja kaikki. Vähä jännä olo kylläkin kun kämppikset vaihtu. Ollaan kolmen hengen pikkukopissa Nooran ja Sannan kans, pitää sopeutua nyt tähän ku oli ehtiny Riikan tapoihin tottua. No ehkä ihan hyvä välillä vaihtaa huonekavereita. Tää on siis tosi kiva paikka, hostellin ympäristö on vähä vauraampaa aluetta ja pitäis kuulemma olla melko turvallistakin. Tässä on vieressä monia lähetystöjä, mm. USAn suurlähetystö, joka on melkoinen barakki tietenkin, ja poliisikoulu ym. eli turvamiehiä ja kaikenmaailman pyssymiehiä näkee joka puolella. Aamupala oli yllätyksellinen, vaaleaa leipää ja munakasta, ärsyttää kun en ikinä syö valkosta pullaleipää kotona ja täällä ei oo muuta. No, hostellin henkilökunta on ihanan ystävällistä, ne näyttää meille tätä ympäristöä tässä alussa ettei meille satu mitään. Eilenki siellä altaalla meidän kans istuskeli respan työntekijä Isaac tosi kärsivällisesti.
Nyt tänne tullessa sai ihan eri kuvan Kampalasta kuin sillon ekoina päivinä kun pyörittiin tuolla keskustassa Consolatan kans. Tää alue on kyl tosi siistiä verrattuna keskustaan, keskustaan on matkaa jotain pari kilometriä. Ei täällä oikeastaan näy paljo slummejakaan, niitä tulee sit ku mennään alaspäin keskustaan. Täällä on näkyny myös paljon (ainaki 10) valkosta ja hienoja autoja:) Outoa, kun täällä me ei olla enää niin erikoisia, ei herätetä enää huomiota niin paljo. Se on aika helpottavaa, mut tänään piti mennä lenkkeileen ja sillä herättään huomiota, ehkä pitää vaan käydä täällä salilla kun lenkkeilyä katotaan kyllä niin kummasti. Onneks täällä on tuo Sanna, me tsempataan toisia urheileen, ku ei mulla yksin tulis kyl tehtyä varmaan mitään. Ja paha kun täällähän on kaupoissa taas kaikkea mahdollista. Oli kyl niin hämmentävä olo mennä supermarketiin kun hyllyt oli täynnä tavaraa, ette voi uskoa kuinka innostuttiin kaikesta mitä siellä oli. Ihan kuin ei oltais ennen oltu isossa ruokakaupassa.
Tänään oli aika epävakaa sää, sellanen et ei oikein tienny lähteeko altaalle vai keskustaan vai mitä. Meni aamupäivä tylsistellessä hostellilla ja mulla tulee aina koti-ikävä kun on tylsä. Onneks sit helpotti kun lähettiin kierteleen lähistöllä ja käytiin etiopialaisessa syömässä. Mulle on kauheesti kehuttu etiopialaista ruokaa, mut kun meille tuotiin pataa sen perinteisen ”leivän” kans niin olin aika ymmälläni. Lihapata oli hyvää, mut sitä syötiin sellasen valkosen-limasen-lätty-pesusienen-näkösen leivän kans, jota kutsuttiin nimella injera. En kyl voi suositella sitä, ihan ku ois sellasta hikistä vaahtomuovi pesusieni-lättyä syöny. Ja maahan en oo kauheen nirso ruoan suhteen. Joo mut lähettiin sit lenkille ja syötiin iltapalaks Sannan kans jogurttia ja mysliä, ai että oli hyvää, tuli ihan koti mieleen. Huomenna sit alotetaan Ollin ja Riikan kans fyysisesti vammaisten lasten koululla, mää ja Riikka ollaan siellä tää viikko, Olli jatkaa pidempään. Kiva alottaa työt taas viikonlopun jälkeen, sais täälläkin jotku rutiinit elämiseen. Olin lauantaina ihan hukassa täällä kun Mpigissä oli tottunu et päivä menee aina aika samalla tavalla nopeesti ja nyt pitää keksiä ihan uudet jutut. No, aika kiva kuitenki olla taas kaupungin vilinassa, vaikka Kampalan keskustan epajarjestys ja sotkuisuus on aika hairitsevaa. Yritettiin lenkin jalkeen ylittaa tieta kello viiden ruuhkassa, ja jouduttiin siis ootteleen siina tien toisella puolella pitkaan. Sit vaikka viimein lahdettiin kasi kadessa ylittaan tieta juosten niin silti meinas tulla autot paalle. Mut meidan motoksi on tullu taalla Tuulikin heitto, et kaikkeen tottuu.
torstai 26. maaliskuuta 2009
Day 30 Synttäreitä ja sairastapauksia
Ollaan vietetty talla viikolla kahtia synttäreitä, maanantaina Riikan ja keskiviikkona Nooran synttäreitä. Oltiin sovittu Julietin kans Riikan synttäreille maanantaiksi kakusta ja sellasista ihanista pikku banaanimunkki-snackseista, et yllätetään Riikka illalla ruoan jälkeen. En voinu uskoa et Riikka ei ollu arvannu mitään, ku se yllätti mut, Pian ja Julietin just ku puhuttiin kakusta. Juliet on ihan rautarouva kun se tiesi et kakku oli yllätys niin se siinä tilanteessa yhtäkkiä vaan et ”That´s the way here in Uganda..” Määhän oon maailman huonoin pitään pokkaa tollasessa tilanteessa, ja Julietin veto vielä pahensi mun naurukohtausta. No, Riikka yllätettiin, ja kakkukin oli ihan positiivinen yllätys kun odotukset ugandalaisesta synttärikakusta ei ollu suuret. Se oli tehty niin ugandalaisittain, kun ulkokuori oli hieno sokerikuorrutettu ja sisältä se oli vaan kuiva kakku, ja päällä luki isolla happy birthday Riikka, joka oli aloitettu isolla innostuneesti ja Riikka oli vaan ängetty loppuun ku tila meinas loppua:) That´s the way here in Uganda! Tosiaan keskiviikko-iltana juhlistettiin sit Nooraa. Ja hyvasteltiin meidan ohjaava opettaja, Anna. Tarja tuli sit Kemista jatkaan kuukaudeksi Annan tilalle, viimeinen kuukausi ollaan sit keskenamme.
Meidän viikkoaikataulussa lukee et meillä on fare well partyt perjantaina, ja tietenki oltiin innoissaan et meille järkätään sellaset. Sit ku kysyttiin niistä niin selvis, et meidän pitää järjestää itellemme jäähyväisjuhlat, joihin hommataan ruoat ja keksitään ohjelmaa ja lähetetään kutsut. No, sit piti järjestää ryhmät, kuka tekee mitäkin et saadaan kaikki hoidettua. Mut nakitettiin lauluryhmään ja puheryhmään, eli pitää keksiä jotku kivat suomalaiset laulut ja meitä on kolme, jotka kirjottaa jonku kiitospuheen. Onneks Pia lupautui puheenpitäjäks kun saa valmiin puheen. Olin maanantaina HIV/Aids-klinikalla ekaa kertaa ja opin siis näiden hoidosta. Kyllä täällä tollanen klinikka on tarpeellinen kun oli vastaanotto täynnä potilaita. Lääkäri kyseli Suomen HIV-tilanteesta, ja ollaan me onnellisia kun se vielä on hallinnassa meillä. Oli hirveä katella kun sellasia lapsipotilaitakin oli monta, jotka on saanu viruksen äidiltään. Yhdella aamuluennoista selvis talla viikolla et ugandalainen mies ei oo mies jos sillä ei oo vähintään 7 lasta. Monilla miehillä saattaa olla neljä vaimoa ja jokaisella vaimolla 10 lasta. Siinä on sit miesten mies, jonka lapset näkee nälkää eikä pääse kouluun.
Keskiviikkona 25.3.: Nyt meitä on sit kaks sairastunu malariaan tosiaan ja yhdellä on ongelmaa jalan haavan kans. Hyvinhän se menikin tän ekan kuukauden. Toivottavasti ite selviäis terveenä kun täällä on muutenki tarpeeks rankkaa välillä, joku kiva suolistomato tai malaria ei tuntuis kyl kivalta. No, kaikilla on hoito alkanu, ja oireet alkaa helpottaa. Oon ollu melkein joka päivä synnytyksessä niin tänään oli kiva kun mentiin yhdelle koululle päiväks, mää, Sanna ja Pirkko. Oltiin eka mukana niiden viikottaisessa aamunavauksessa, jossa oli kivoja esityksiä, laulua, tanssia, näytelmä ym. Ne opetti toisille esim. teiniraskauksista ja HIVistä näytelmien ja laulun avulla. Oli kiva katella. Mut sit rehtori halus et me kerrotaan jotain meistä ja Suomesta ja mää jouduin puheenpitäjäks. Siinä sit oli useampi sata oppilasta ja mää eessä yritin keksiä ketä kiittelen ja mitä kerron Suomesta ja yks opettaja tulkkas lugandaksi. En ollu oikein valmistautunu tollaseen, mut se meni ihan kivasti. Sit mentiin seuraan yläluokkalaisten tunteja, mää olin 10-16-vuotiaitten science-tunnilla ja kuuntelin kun opettaja selitti valoenergiasta. Näiden opetus on aikalailla toistamista, otin äitiä varten videolle vähä opetusta. Ja muutenki paljo kuvia:) Kaikki ensin vaan kyyläs mua ja sitte ku juttelin niille niin ne näytti mulle vihkojaan ja kohta kaikki koski mun hiuksia ja ihoa ja tuntu et hukun sinne keskelle. Lopulta opettaja joutu hajottaan sen kasan mun ympäriltä, ja ne ei ois halunnu päästää mua pois, vielä lähtiessä monet yritti ottaa kädestä kiinni ihan ku ne aattelis et mää oon tehty jostain muusta ku ne. Tais olla vähä pörrötetyt hiukset sen jälkeen, mut olihan se aika huvittavaa. Multa kysy sellanen 14-vuotias poika et ”Madam, i want a picture of me”, ja sit kaikki ois halunnu samaan kuvaan. Liitan kuvan niista pojista ja musta puhumassa.
Nyt torstaina kirjottelen naita juttuja tanne, huomenna on sit meidan viimeinen ilta Mpigissa, uskomatonta miten nopeaa kuukausi on menny. Lauantaina muutetaan siis Kampalaan. Hei muuten, mulla ois ihan virallistakin asiaa tanne: edellinen suomalainen ryhma, joka oli syksylla 2008 taalla, panosti Migin terveyskeskukseen maalaamaalla lastenosaston seinat ja osti sinne malariaverkot ym. Nayttaa muuten edelleen tosi kivalta se lastenosasto. Me sit mietittiin miten me voitas auttaa taalla, aateltiin jonku toisen osaston maalaamista, mut aika kavi lyhyeks ja aateltiin keksia joku oma juttu, mita naa tanne oikeasti tarvis. No, kysyttiin sit Jubileelta mita ne haluais ja tarvis, ja yhteinen paatos oli hankkia uus synnytyspoyta, kun taallahan naiset synnyttelee ja tilat ja poydat on onnettomat. Aateltiin jos vaan jotenki vois parantaa synnyttajien oloja taalla niin siihen ois kiva antaa apua. No, synnytyspoydat maksaa tietenki useampia satoja euroja, mut meita on onneks monta hankkeessa. Jos joku kuitenki haluais auttaa ugandalaisia naisia synnytyspoydan hankinnassa ja mahdollisesti myos jossain muussa, mita tanne voisi hankkia niin laita viestia isalleni, Jouni Vuollolle numeroon 040-7335870 niin iska antaa tilinumeron, johon pienikin apu ois arvokas. Harkinnassa ois myos ostaa leikkaussaliin katiloille uusi imu, kun nykyinen on poljettava imu, eli miltei kayttokelvoton. Tietenkin kaikki rahat mita mahdollisesti lahjoitettaisiin kaytetaan ugandalaisten hyvaksi. Tanne tarvis kylla vaikka niin mita, mutta seuraava ryhma, joka tulee taas syksylla saa jatkaa tasta!
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Kuvia
Laitetaan taas kuvia, kun nyt ei oo tekstia valmiina kirjotettuna enka jaksa talla koneella ees yrittaa alkaa kirjotteleen. En tieda missa jarjestyksessa naa tulee, mut tassa on meidan yhteiskuva Mpigissa, sitten on mina onnellisena vauvan kanssa sektion jalkeen, sitten taas ihania lapsia innokkaina poseeraamassa ja mina pelaamassa bilista Ssese-saarilla. Kirjottelen tan viikon tapahtumista kun ehdin, valitettavasti meita on kolme nyt sairastunut, kaksi malaria-tapausta, mut kerron enemman tassa lahipaivina.
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Day 26 Ssese-saaret
(Kuvia Victoria-jarvelta)Nyt on siis viimeinen sunnuntai Mpigissä. Tultiin vähä aikaa sitte takas tänne reissusta, tuntui melkein ku ois kotiin palannu. Oltiin Ssese-saarilla siis perjantaista sunnuntaihin 20.-22.3. Oltiin koko aika saarirykelmän isoimmalla saarella, Bugoma-saarella. Ssese-saaria on Victoria-järvessä siis 84 viisaamman kaverin mukaan. Viikonloppu meni todella rennosti, tuntui oikeasti vapaalta ekaa kertaa koko reissussa. Aina on ollu viikonloppuisin jotain vierailuja tai ollaan oltu Mpigissä eli melkein töissä. Matkailu Mpigistä Kalangalaan ja takas sujui aika ongelmitta, ihmettelen edelleen miten kaikki meni niin hyvin. Perjantaina lähettiin siis matkaan. Tultiin eka Mpigistä läpiruostuneella, rämisevällä matatulla Victoria-järven rantaan Masakan kautta. Siitä meille kaupattiin moottorivenekuljetus saarelle, kun oltais jouduttu oottaa lauttaa jotain 1 ½ tuntia, jolloin ois kohta ollu jo pimeä. Venereissulla kerrottiin, et kaislikoisessa rannassa majailee krokotiileja. Ei valitettavasti vaan spotattu yhtään. Tuntui vaan vähä turvattomalta sellasessa puisessa pikku paatissa, jonka kroko ois helposti voinu kaataa. Naurettiinki et ne varmaan harvoin saa täällä valkoista lihaa.
No sit siitä satamasta meillä oli vielä tunnin ajomatka hotellille. Koko saari oli täynnä pieniä sokkeloisia hökkelikyliä, ihmettelin miten siellä sit oli muutama tosi kiva hotelli, meidän oma mukaan lukien. Äiti varmaan kauhistuu kun kuulee et taitettiin se tunnin matka satamasta hotellille boda bodilla. Se oli mun eka matka bodabodalla ja tykkäsin kovasti:) Vaikka kypärä ois kyl antanu vähä turvan tunnetta, kun mentiin Tuulikin kans samalla prätkällä ja mää istuin meistä kolmesta, kuski, Tuulikki ja minä, takimmaisena. Mulla oli vielä reppu selässä niin tuntu aluks aina kun kuski kihdytti et lennän selälleni maahan. Aika äkkiä kyydistä alkoi kuitenki nauttiin. Ajettiin sellaista möykkyistä kylätietä pitkin ja harmitti kun piti pitää katse aikalailla tiessä, kun maisemat oli henkeäsalpaavan upeat. Näkymät sademetsästä ja Victoria-järvestä oli ku suoraan niistä luontodokkareista, joita Tuomaksen kans katottiin pienenä. Ku kuultiin et sademetsissä on iilimatoja, pelkäsin iskän puolesta, kun kuulin et iskä oli käyny sademetsässä:) No, kyyti meni joka tapauksessa hyvin siinä maisemia ihastellessa ja kyydistä nauttiessa. Jossain vaiheessa uskalsin jopa vilkutella takas tienvarsilla hyppiville, huutaville ja vilkutteleville lapsille.
Meidän hotelli oli tosiaan oikein siisti ja ihan järven rannassa. Victoria-järvi oli kyllä kaunis ja iso, mutta oli aika raastavaa kun siellä sai uida vaan omalla vastuulla. Järvessä on nimittäin bilharzia-matoja, jotka on aika ikäviä jos sellasia sattuu saamaan. Niita ei nay paljaalla silmalla ja menee ihon läpi, eli en uinut, vaikka houkutus oli suuri. Nukuttiin kahden hengen teltoissa, jotka oli mukavia ja tilavia ja ihmetys oli suuri, kun aamulla huomattiin et teltoissakin oli käyny siivoojat. Yön äänet on alkanu tuntua ihan kotoisilta täällä, vaikka ne aluks ahdisti kovasti. Tuntuu varmaan oudolta sit Suomessa kun yöllä ei kuulu kaikenmaailman kaskaita, sirkkoja ja sammakoita eikä näy kiiltomatoja nurmikolla. Illalla rantaan laitettiin iso kokko ja siinä istuttiin iltaa tähtitaivasta ihastellen. Lauantaina laiskoteltiin aamupäivä auringossa ja jakauduttiin iltapäivän viettoon, kun kaikilla oli vähä eri intressit. Minä, Sanna ja Noora lähettiin veneajelulle, jossa meitä ajelutettiin järven rantaa pitkin. Sademetsä näytti niin tiheältä ja vihreältä sieltä. Ja se tuntuu niin uskomattomalta, kun siellä on niin montaa puu- ja kasvilajia ja eläimiä jos jonkinlaisia. Täällä on kyl niin uskomattoman monimuotoinen luonto, et se on Ugandan suurin rikkaus. Joka päivä näkee uusia erilaisia lintuja ja taas ollaan törmätty apinoihin, niitä istuskeli tien varrella kun tultiin Mpigistä autolla järvelle. Onneks tää ei oo vielä turistimassoitettu, tuollaki hotellissa oli vaan muutamia eurooppalaisia turisteja. Mut oli kyl outoa nähdä saksalaisia valkosia turisteja, suurimmaks osaks hotellissa oli varakkaampia afrikkalaisia. Toivottiin et oltais venereissulla nähty krokotiileja, mut niitähän on tosi vaikea bongata rannasta. Yks potentiaalinen yksilö näkyi, mut se saattoi olla joku puukin, oltiin sen verran kaukana rannasta. Onneks oon alligaattoreita nähny Floridassa niin ei harmittanu yhtä pahasti ku tyttöjä:)
Tänään lähettiin sit aikasin pikkusella autolautalla Entebbeen, eli tultiin eri kautta takaisin ku sinne mentäessä. Matka kesti jotain kolme tuntia ja sit Entebbestä lähettiin matatulla Kampalaan. Kampalassa mentiin syömään, oli vähä vaikeaa löytää joku länsimainen paikka, ollaan syöty afrikkalaista ruokaa joka päivä. Muutenki Kampala tuntui taas tosi sekaiselta, meluiselta ja ihmisiä oli paljon. Mut on sinne ihan kiva mennä ens viikon jälkeen, kun vaan tottuu siihen hälinään. Kampalan matatuparkista piti sit löytää oikea matatu, joka menee Mpigiin. Parkki oli niin täynnä matatuja, et nauratti kun sieltä ei meinannu päästä pois ja kaikki vaan veti meitä johonki suuntaan. Matatu on siis paikallinen bussi, ei täällä sellasia meidän isoja busseja oikein ookaan. Ihmiset kulkee täällä siis minibusseilla eli matatuilla, joilla on määränpää, mut ei aikatauluja. Ne lähtee liikkeelle sit ku auto on täynnä ja pudottaa ja poimii ihmisiä matkan varrelta. Toinen paikallisten julkinen kulkuneuvo on siis moottoripyörä eli boda boda, jotka on niinku takseja, vie minne asiakas haluaa. Niillä on aika kätevä kulkea ruuhkissakin, mut niillä sattuu myös onnettomuuksia aika usein. Niin, löydettiin lopulta oikea matatu, tai meidät vietiin sinne ja päästiin lähteen. Nyt ootellaan taas ruokaa ja katellaan viikonlopun kuvia. Tasan kahden kuukauden päästä lähdetään takas sinne. Pohdiskelenki miten teen, meenkö eka Suomeen tultaessa Vaasaan vai Rovaniemelle. Vaikea, kun ois kiva nähdä kaikki kaverit Vaasassa ennenku kaikki lähtee kesän viettoon muualle, mut toisaalta haluaisin kotiinki äkkiä. En oo nähny äitiä, iskää ja Eevistä ku viimeks tammikuussa Ausseista lähtiessä, tuntuu et ei oo nähny teitä aikoihin. No, ehdin tässä pohdiskella asiaa ja otan neuvoja vastaan:)
torstai 19. maaliskuuta 2009
Day 23 Sadekausi
Sadekausi on alkanut, ei oo enää tukalan kuuma ja hyttysiä on huomattavasti enemmän. Tänään keskiviikkona on ollu jopa melko viileää, piti laittaa ihan pitkät housut ja sukat ku tultiin kämpille sateesta märkinä. Tässähän saattaa jopa tarvita jotain peittoa yöllä. Tuntuu tosi tylsältä, kun on tollanen ilma, rajoittaa aikalailla kun ei ees pääse ees ulkoileen kukkuloille kun sade on muokannu tiet aika vaikeakulkuisiks. No ihan hyvä kun on tylsää niin saa vähä kouluhommia ym. tehtyä. Ehkä mennään vielä illalla tsekkaan josko äitiysosastolle ois tullu uusia synnyttäjiä.
Meidät vietiin vierailulle Mpigin vedenpuhdistuslaitokseen. Se oli ihanan puhdas ja jotenki järjestyksessä oleva alue. Siellä siis suodatetaan suovedestä juomakelpoista vettä meille, kellä on putkistot asunnoissa. En haluais ehkä nähdä paikallista jätevedenpuhdistuslaitosta, jos sellaista täällä on ees olemassa. Mut jos oikein ymmärsin niin 1000 litraa vettä maksaa täällä noin 1200 Ugandan shillinkiä eli jotain 50 senttiä. Ei siis oo pahan hintaista, vaikka en tiiä kyl paljo meillä Suomessa maksaa vesi. On meillä ihanaa kun saa suoraan hanasta juoda puhdasta, hyvän makuista vettä. Joudutaan täällä tää ”puhdaskin” hanavesi suodattaan et sitä uskaltaa juoda ja sitteki se maistuu ihan mudalle. Meille näytettiin myös luonnon lähde, joka oli yhden koulun lähistöllä. Mentiin koulun pihan läpi lähteelle ja lapset luokissa villiinty täysin ku näki meidät. Eka ne huuteli ja vilkutteli vaan ikkunoista, mut sit ne juoksi lopulta pihalle ja opettajat oli ihan pulassa kun ne yritti saada lapsia takas luokkiin. Tuntuu varmaan jännältä Suomessa kun ei enää herätä kummempaa huomiota missään, kun täällä ei saa rauhassa kulkea missään ja kaikki aina tervehtii tai heittää jotain kommenttia.
to 19.3.
Saan tänään mun mekon illemmalla. Kävin sovittaan sitä, ja ne joutuu vielä pienentään sitä vyötäröstä, mut oli kyl kivan näkönen. Pitäis vaan osata vielä käyttääkin sitä, mulla on ollu vaikeuksia sopeutua tähän näiden ”naisilla on aina hame/mekko”-tyyliin. Nyt seuraa tylsää työjuttua: Mentiin eilen illalla vielä keisarileikkaukseen, siellä oli HIV-positiivinen äiti, jolla ei synnytys edistyny toivotusti. Taas lääkärillä meni tosi kauan et se sai vauvan ulos, ja vauvaa elvytettiin taas useampia minuutteja. Vauva oli muutenki tosi veltto, tiedä sit oliko sekin ihan eetterihumalassa. Äiti alkoi heräileen liian aikasin. Lääkäri oli ompelemassa ihoa, kun äiti jo irvisteli tokkurassa kivusta. Oli kauhea katella äitin voikerointia kun lääkäri ompeli niin hitaasti. No, sit olin tänään synnytyksessä mukana. Synnyttäjä oli kuudetta kertaa raskaana ja sillä oli jo neljä lasta, niin synnytys meni taas hyvin nopeasti. Äiti ei meinannu jaksaa ponnistaa päätä ulos, niin kätilö huus ja läimi sitä et se ponnistais kovempaa. No, jostain äiti sit sai puhtia ja vauva syntyi. Mää sain sitoa ja katkaista napanuoran Sit pitelin pikkuista niin kauan et äiti pääs sänkyyn, kun muuten vauva ois varmaan vaan itkeny kylmällä hoitopöydällä. Outoa, kun täällä ei lapsia niin hellitellä, kukaan hoitaja ei pidä vauvoja sylissä, ja äititkin vaan imettääkseen, muuten vauvat vaan nukkuu äitien sängyissä kokonaan peittojen alla. Näkee vaan ku pikku möykky liikkuu peiton alla.
Huomenna lähetään reissuun, toivottavasti selvitään porukalla ettei olla toistemme kurkuissa kiinni. Vaikea kun 9 aikuista haluaa tehdä omia juttuja ja kun kompromisseja pitää näin porukalla tehdä. Tää onki jo viimeinen viikonloppu ennen Kampalaan muuttoa, viikon päästä lauantaina lähetään sinne sit. Harmi toisaalta lähteä täältä Mpigistä, kun täällä on niin kaunista, mut toisaalta Kampalassa on kyl enemmän tekemistä. Ja voihan sieltä aina viikonlopuiks lähtä muualle Ugandaan. Tänään on ollu taas ihanan aurinkoista, pelkäsin jo et sadekausi on sateista ja kylmää, kun ei ollu ajatustakaan minkälaista se on. Hyvät viikonloput kaikille!
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Day 21 Apinoita!
Tultiin just lenkiltä ja nähtiin siellä apinoita, se on nyt päällimäisenä mielessä! Muutenki poikettiin vähä meidän tavalliselta reitiltä, niin päästiin juokseen autenttisen Afrikka-maiseman läpi. Siellä oli ihanan rehevää viidakkoa, savimajoja ja tosiaan, niitä apinoita. Yhtäkkiä vaan ku ihasteltiin maisemia ja juostiin punaista tietä pitkin niin Sanna spottas meidän eessä kolme harmaata, mustanaamaista apinaa, yks iso ja kaks pienempää. Mää en tietenkään eka ees huomannu ja sit lähettiin vauhdilla juokseen niitä kohti. Meidän takana oleva vanha mies varmaan vähä ihmetteli miten niin hullaannuttiin. Ei tietenkään ollu kameraa lenkillä mukana, mut siellä oli niin nättiä et lähetään joku päivä ihan kävellen seikkaileen ja bongaileen apinoita kameroitten kans:) Ei tätä ees tajua miten upeissa maisemissa sitä vaan arkisesti lenkkeilee. Ei Ugandaa turhaan sanota Afrikan helmeksi.
Meillä on nyt sit kivat viikonloppusuunnitelmat tiedossa. Tuli eilen ihan ahdistus kun täällä ois niin paljo nähtävää ja koettavaa, mut pitää vaan valita mitä ehdottomasti haluaa tehdä. Ja sit seuraavalla reissulla jatkaa siitä. Suunnitelmien mukaan ens perjantaina lähettäis Ssese saarille Victoria-järvelle. Nää saaret on kuulemma täydellinen rentoutumispaikka, ihanan kuuloista, vaikka kyl tää elämä täällä on aika rentoa muutenkin. Ens viikko onki sit viimeinen viikko Mpigissä, onpa outoa et kuukausi on menny näin nopeesti. Sit onki jo kolmasosa koko reissusta menny. Nyt on onneks tosi hyvä fiilis tästä, jotenki nää suunnitelmat ja tämänpäiväinen juoksureissu viidakossa teki mun olon ihan yltiöpositiiviseks. Ja ruoka oli taas niin hyvää. Ei täällä kyllä pääse laihtumaan, vaikka kuinka juoksis, aina on kuitenki nälkä kun ruokaa on tarjolla. Mut eipä mulla sellasia tavoitteita juuri ookaan, huvittavaa vaan ku kaikki oletti et Afrikassa kyllä laihtuu ja nyt ollaan tajuttu et palataan Suomeen samanlaisina tai jopa tuhdimpina kuin lähtiessä.
Ainiin, olin tänään seuraamassa Mpigin terveyskeskuksen hammaslääkärin toimintaa. Voi jos äiti olis nähny sitä niin se ois juossu oman yksityishammaslääkärinsä tuolille ja pyytäny tarkastusta:) Täällä ei kuulemma voi tehdä resurssien puutteen vuoksi muuta kuin repiä hampaita irti. Siinä se sit veteli pihdeillä ja sellasella piikillä mädäntyneitä ja reikäisiä hampaita ja näytti siltä et hammaslääkäri ihan mielivaltaisesti päätti, kuka saa puudutuksen ja kuka ei. Aika harva sai puudutuksen, mut kiltisti potilaat vaan vähä vääntelehti ja inisi siinä, kun toinen kiskoo poskihampaita irti. On näillä huonossa kunnossa hampaat, enkä ihmettele tän jälkeen miks ne ei aikasemmin tuu hoidattaan hampaitaan. Toivottavasti mun viisaudenhampaat olis tän reissun oikuttelematta..
Meillä on nyt sit kivat viikonloppusuunnitelmat tiedossa. Tuli eilen ihan ahdistus kun täällä ois niin paljo nähtävää ja koettavaa, mut pitää vaan valita mitä ehdottomasti haluaa tehdä. Ja sit seuraavalla reissulla jatkaa siitä. Suunnitelmien mukaan ens perjantaina lähettäis Ssese saarille Victoria-järvelle. Nää saaret on kuulemma täydellinen rentoutumispaikka, ihanan kuuloista, vaikka kyl tää elämä täällä on aika rentoa muutenkin. Ens viikko onki sit viimeinen viikko Mpigissä, onpa outoa et kuukausi on menny näin nopeesti. Sit onki jo kolmasosa koko reissusta menny. Nyt on onneks tosi hyvä fiilis tästä, jotenki nää suunnitelmat ja tämänpäiväinen juoksureissu viidakossa teki mun olon ihan yltiöpositiiviseks. Ja ruoka oli taas niin hyvää. Ei täällä kyllä pääse laihtumaan, vaikka kuinka juoksis, aina on kuitenki nälkä kun ruokaa on tarjolla. Mut eipä mulla sellasia tavoitteita juuri ookaan, huvittavaa vaan ku kaikki oletti et Afrikassa kyllä laihtuu ja nyt ollaan tajuttu et palataan Suomeen samanlaisina tai jopa tuhdimpina kuin lähtiessä.
Ainiin, olin tänään seuraamassa Mpigin terveyskeskuksen hammaslääkärin toimintaa. Voi jos äiti olis nähny sitä niin se ois juossu oman yksityishammaslääkärinsä tuolille ja pyytäny tarkastusta:) Täällä ei kuulemma voi tehdä resurssien puutteen vuoksi muuta kuin repiä hampaita irti. Siinä se sit veteli pihdeillä ja sellasella piikillä mädäntyneitä ja reikäisiä hampaita ja näytti siltä et hammaslääkäri ihan mielivaltaisesti päätti, kuka saa puudutuksen ja kuka ei. Aika harva sai puudutuksen, mut kiltisti potilaat vaan vähä vääntelehti ja inisi siinä, kun toinen kiskoo poskihampaita irti. On näillä huonossa kunnossa hampaat, enkä ihmettele tän jälkeen miks ne ei aikasemmin tuu hoidattaan hampaitaan. Toivottavasti mun viisaudenhampaat olis tän reissun oikuttelematta..
Day 20 Hämähämähäkki
Maanantait tulee aina vaan yllätysvauhdilla ja tänäänki Lariamin vaikutuksesta oli aamupäivällä ihan vetelä ja itkuinen olo. Illaksi onneks hellitti ja nyt jo suunniteltiin minne ens viikonloppuna lähetään. Vaihtoehtoja on monta, mut monet on liian kaukana et viikonloppuna ehtis täältä asti lähtä. Kampalasta sit helpompaa. Näillä näkymin mentäis jonneki Victoria-järven saarelle viikonlopuks, saa nyt nähdä mihin päädytään. Yleensä tykkään hengailla kaupungeissa, mut täällä luonto on niin upeaa, et mua ei kiinnosta kaupunkivierailut ollenkaan, Kampalassakin ehitään sit olla kauan. Haaveilen reissusta länteen, jossa on vuoristoa.
Käytiin sunnuntaina patikoimassa siellä Mpanga forest reserve-luonnonpuistossa. Se oli sellasta keskikorkean maaston sademetsää, eli aika kosteaa, vihreää ja rehevää. Paljon oli erikokoisia ja näköisiä perhosia, hämähäkkejä ja lintuja, mut isompia eläimiä kuten apinoita ei nähty, kun mentiin sinne niin myöhään iltapäivällä. Tutustuttiin siellä kuitenki sellasiin veijareihin kuin safarimuurahaisiin, ne puree niinku suomalaiset kusiaiset mut paljon pahemmin ja ne oli paljo isompia ja punasia. Yhtäkkiä opas sano et tässä on safarimuurahaisten polku, varokaa ne on nopeita, ja yhtäkkiä kaikki huuteli ku ne pisti jo polvissa asti. Mullaki oli pitkät housut, mut ne kiipes housujen sisälle tosi nopeesti. Sit ku oltiin pari kertaa menty tietämättöminä niiden polkujen päältä niin alettiin katteleen enemmän maahan. Yritin juosta kovaa muurahaisten reitin ohi, mut ne paskiaiset ehti sittenki kiivetä selkään asti. Vielä pitkään kohtaamisen jälkeenkin yhtäkkiä pisti jossain kohtaa kroppaa. Opittiin ainaki et safarimuurahaiset on äkäisiä. Ja niitä sai oikein nyppiä pois sukista ja kengistä kun niiden leuat oli kunnolla kiinni ihossa tai vaatteissa. Seuraavana päivänä mulla oli jalat täynnä sellasia punasia jälkiä niiden puremista. Oppaalla oli ainaki hauskaa ku se nauro meille.
Pääsin tänään kunnolla seuraan synnytystä. On se kyl aika raakaa. Haluaisin vielä kuitenki avustaa jonku lapsen maailmaan, mut ehkä ehdin. Aikalailla synnytys etenee niinku Nyrhinen meille opetti koulussa, mut afrikkalaisten naisten kohtu supistuu Tuulikin mukaan supernopeesti verrattuna suomalaisiin. Nää naiset on selkeästi luotu tuottaan laumoittain lapsia. Ugandalainen nainenhan synnyttää keskimäärin 6,8 lasta, suomalaiset 1,8 tai vähemmän. Kohdun supistuminen on siis hyvä asia, kun se estää suuria verenvuotoja. Mitäs muuten töissä, osaan nyt pikatestata HIV:n ja tänään testattiin 10 odottavaa äitiä, kolme oli HIV positiivisia. Sain otettua verinäytteitä tummilta naisilta, oon aika ylpeä itestäni, kun ei ollu ees staassia käytössä. Enkä pistäny itteäni:) Tunnustelin taas mahoja, laskin raskausviikkoja ja kuuntelin sikiön sykettä ja hoitajat tykkäs et mää osasin homman ihan hyvin, et musta ois ihan kätilöksikin. Kiva välillä saada positiivistakin palautetta. Jees, muuten tänään oli aamupäivällä aika myrsky, tuuli hirveesti, satoi ihan kaatamalla ja ukkonen jyrisi. Siellä labrassa vaan ikkunat oli auki kun testattiin Hiviä ja pelkäsin et testiliuskat lähtee lentoon.
Meidän huoneessa oli sellanen iso karvainen hämähäkki, pienikokoinen tarantella. Meidän emäntä Juliet sanoi et it is not so poisonus, ku kysyttiin onko se myrkyllinen. Yritettiin eka tappaa sitä hyönteissprayllä, mut se ei kuollu siihen, säikähti vaan ja tiputti lapsensa (n. 50 minihämähäkkiä) meidän huoneen ovelle, sit paniikissa sprayattiin niitä kaikkia ja lopulta Juliet tuli ja tallasi sen emohämppiksen nurkkaan. Ei tunnu kivalta mennä huoneeseen nukkuun. Sori selitän paljo näistä ötököistä, mut ne on aika iso juttu täällä, ainaki meille, jotka ei oo niihin tottunu. Jos jossain yleisessä tilassa pörrää joku huge ötökkä niin pitää yrittää pysyä coolina, kun paikalliset kattoo kummasti jos väistelee peloissaan jotain elukkaa. Mut oon oppinu sietään niitä, aattelen vaan et ne asuu täällä ja saa ollakin niin kauan kun ei oo mun kimpussa. Täällä kaikki tuntuu synnyttävän, kaikki naiset, eläimet ja hyönteiset on raskaana
Kävin tänään teetättään mekon, toivottavasti siitä tulee kiva, saan sen parin päivän päästä. Täällä on ihana kun naiset korostaa naisellisuuttaan pukeutumisellaan ihan erillä tavalla kuin länsimaissa. Onhan näillä aika paljon kurveja meikäläisiin verrattuna mitä korostaa, mut kuitenki, kaikki mallit mistä mun piti valita minkä haluan, oli todella naisellisen ihania. Ei kaikki täällä pukeudu kaapuihin. Oon huomannu et mulle ei oo kauheen helppoa löytää täältä vaatteita kun nää naiset on aika isokokoisia. Aina sanotaan kaupassa et that´s too big for you. Mallinukkejakin on tuunattu sillei et niillä on kunnon synnyttäjien lantiot. Mut mekon ne varmasti osaa tehä mulle istuvaks, kun kaikilla naisilla on täällä notkoselkä niinku mulla:)
Käytiin sunnuntaina patikoimassa siellä Mpanga forest reserve-luonnonpuistossa. Se oli sellasta keskikorkean maaston sademetsää, eli aika kosteaa, vihreää ja rehevää. Paljon oli erikokoisia ja näköisiä perhosia, hämähäkkejä ja lintuja, mut isompia eläimiä kuten apinoita ei nähty, kun mentiin sinne niin myöhään iltapäivällä. Tutustuttiin siellä kuitenki sellasiin veijareihin kuin safarimuurahaisiin, ne puree niinku suomalaiset kusiaiset mut paljon pahemmin ja ne oli paljo isompia ja punasia. Yhtäkkiä opas sano et tässä on safarimuurahaisten polku, varokaa ne on nopeita, ja yhtäkkiä kaikki huuteli ku ne pisti jo polvissa asti. Mullaki oli pitkät housut, mut ne kiipes housujen sisälle tosi nopeesti. Sit ku oltiin pari kertaa menty tietämättöminä niiden polkujen päältä niin alettiin katteleen enemmän maahan. Yritin juosta kovaa muurahaisten reitin ohi, mut ne paskiaiset ehti sittenki kiivetä selkään asti. Vielä pitkään kohtaamisen jälkeenkin yhtäkkiä pisti jossain kohtaa kroppaa. Opittiin ainaki et safarimuurahaiset on äkäisiä. Ja niitä sai oikein nyppiä pois sukista ja kengistä kun niiden leuat oli kunnolla kiinni ihossa tai vaatteissa. Seuraavana päivänä mulla oli jalat täynnä sellasia punasia jälkiä niiden puremista. Oppaalla oli ainaki hauskaa ku se nauro meille.
Pääsin tänään kunnolla seuraan synnytystä. On se kyl aika raakaa. Haluaisin vielä kuitenki avustaa jonku lapsen maailmaan, mut ehkä ehdin. Aikalailla synnytys etenee niinku Nyrhinen meille opetti koulussa, mut afrikkalaisten naisten kohtu supistuu Tuulikin mukaan supernopeesti verrattuna suomalaisiin. Nää naiset on selkeästi luotu tuottaan laumoittain lapsia. Ugandalainen nainenhan synnyttää keskimäärin 6,8 lasta, suomalaiset 1,8 tai vähemmän. Kohdun supistuminen on siis hyvä asia, kun se estää suuria verenvuotoja. Mitäs muuten töissä, osaan nyt pikatestata HIV:n ja tänään testattiin 10 odottavaa äitiä, kolme oli HIV positiivisia. Sain otettua verinäytteitä tummilta naisilta, oon aika ylpeä itestäni, kun ei ollu ees staassia käytössä. Enkä pistäny itteäni:) Tunnustelin taas mahoja, laskin raskausviikkoja ja kuuntelin sikiön sykettä ja hoitajat tykkäs et mää osasin homman ihan hyvin, et musta ois ihan kätilöksikin. Kiva välillä saada positiivistakin palautetta. Jees, muuten tänään oli aamupäivällä aika myrsky, tuuli hirveesti, satoi ihan kaatamalla ja ukkonen jyrisi. Siellä labrassa vaan ikkunat oli auki kun testattiin Hiviä ja pelkäsin et testiliuskat lähtee lentoon.
Meidän huoneessa oli sellanen iso karvainen hämähäkki, pienikokoinen tarantella. Meidän emäntä Juliet sanoi et it is not so poisonus, ku kysyttiin onko se myrkyllinen. Yritettiin eka tappaa sitä hyönteissprayllä, mut se ei kuollu siihen, säikähti vaan ja tiputti lapsensa (n. 50 minihämähäkkiä) meidän huoneen ovelle, sit paniikissa sprayattiin niitä kaikkia ja lopulta Juliet tuli ja tallasi sen emohämppiksen nurkkaan. Ei tunnu kivalta mennä huoneeseen nukkuun. Sori selitän paljo näistä ötököistä, mut ne on aika iso juttu täällä, ainaki meille, jotka ei oo niihin tottunu. Jos jossain yleisessä tilassa pörrää joku huge ötökkä niin pitää yrittää pysyä coolina, kun paikalliset kattoo kummasti jos väistelee peloissaan jotain elukkaa. Mut oon oppinu sietään niitä, aattelen vaan et ne asuu täällä ja saa ollakin niin kauan kun ei oo mun kimpussa. Täällä kaikki tuntuu synnyttävän, kaikki naiset, eläimet ja hyönteiset on raskaana
Kävin tänään teetättään mekon, toivottavasti siitä tulee kiva, saan sen parin päivän päästä. Täällä on ihana kun naiset korostaa naisellisuuttaan pukeutumisellaan ihan erillä tavalla kuin länsimaissa. Onhan näillä aika paljon kurveja meikäläisiin verrattuna mitä korostaa, mut kuitenki, kaikki mallit mistä mun piti valita minkä haluan, oli todella naisellisen ihania. Ei kaikki täällä pukeudu kaapuihin. Oon huomannu et mulle ei oo kauheen helppoa löytää täältä vaatteita kun nää naiset on aika isokokoisia. Aina sanotaan kaupassa et that´s too big for you. Mallinukkejakin on tuunattu sillei et niillä on kunnon synnyttäjien lantiot. Mut mekon ne varmasti osaa tehä mulle istuvaks, kun kaikilla naisilla on täällä notkoselkä niinku mulla:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



