perjantai 24. huhtikuuta 2009

Day 58 Paluu Mpigiin






Nyt on meidän yhteinen projekti suoritettu Mpigin terveyskeskuksen osalta. Vietiin eilen kuljetus Mpigiin, oli tosi outoa ja hauskaa mennä sinne uudestaan. Tuntui ku ois kotiin menny. Voi että teitä kiitettiin ja ylistettiin siellä, ois pitäny saada videolle vastaavan hoitajan, Faustan reaktion ku se näki sen sähköimun! Fausta vaan pyöri ympyrää ja nauroi ilosta:) Ne ei oottanu ku yhtä synnytyspöytää joten siellä oltiin tosi yllättyneitä ja onnellisia kaikesta. Välitän teille nyt siis sairaalan henkilökunnan kiitokset, heillä ei riittänyt sanat kuvaileen kuinka kiitollisia he on. Mut sieltä käskettiin sanoa miten ihanaa on tajuta et ihan tuntemattomat ihmiset välittää niin paljon ja haluaa auttaa ugandalaisia. Paljon rakkaita terveisiä siis kaikille! Fausta haki lauman odottavia äitejä osastoilta ja neuvolasta kattoon uusia sänkyjä ja oltiin ihan hämmentyneitä kun äidit vaan halaili ja kiitteli ja taputti meille. Tuntu ihan syylliseltä kun me saatiin kaikki kunnia teidän panoksesta. Sanottiin kyllä et kaiken kunnian ansaitsee meidän läheiset Suomesta. Koottiin sängyt maternity wardin pihalla ja sit oliki ongelmia saada sängyt sisälle. Laitan tähän kuvia tosta kokoamisvaiheesta ja uusista kamoista paikoillaan, ja sit vielä vanhat sängyt orpoina päivänvalossa. Ne näytti kyl niin onnettomilta kun ne laitettiin pihalle, ja kuulin et ne vielä lahjoitetaan jonneki eteenpäin.

Ainiin, unohdin kertoa et käytiin viime perjantaina Ugandan kansallisteatterissa kattoon musikaalia. Se näytti enemmänki joltain vanhalta leffateatterilta varsinki kun siellä myytiin poppareita ja limua. Ja nää ei ihan ollu ymmärtäny musikaalin ideaa, et se on näytelmä, jossa on laulua ja tanssia. Tää musikaali oli lähinnä huvittava amatööri-näytelmä, jonka jälkeen oli sit aika karmivia laulu- ja tanssiesityksiä. No, täällä oon vasta tajunnu et kehitysmaassa kaikki on oikeasti kehitysvaiheessa. Vaikea ymmärtää et tosiaan ihan kaikki on vielä aivan lapsen kengissä. Ja mulla alkaa pikkuhiljaa jo mennä hermo näiden palvelukulttuuriin, esim. ravintoloissa kaikki tehdään aina vaikeimman kautta ja kellään ei oo ikinä missään vaihtorahaa. Tilattiin yhdessä kiinalaisessa ruoat, ja ne toi erikseen ja ajan kanssa eka ruoat, sitte vasta lautaset ku oltiin vähä ihmeissämme et mistä me syödään ja sit lopuks aterimet kun edelleen ei päästy syömään. Monet asiat vois tehdä paljon helpomminkin.

Oon taas kipeenä, tällä kertaa flunssa. Jäin tänään töistä pois ja kirjottelen nyt teillepäin, ehkä saan aikaseks kirjottaa pari mailiakin. En taida ottaa konetta Keniaan mukaan, ja siellä taitaa muutenkin olla aika hektistä niin tulee tässä sit varmaan parin viikon hiljaisuus täältä. Mut kuulette musta taas Kenian jälkeen, toivon teille kivoja kevätkelejä!

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Day 55 Korrputiokokemuksia ja benji


Nonii, on taas menny päivät niin nopeesti, en voi uskoa et jo tän viikon sunnuntaina lähetään Keniaan. Eka vähä skandaaliuutisia: Olli joutu viime viikolla poliisien uhriksi, kun se oli illalla valokuvaamassa sitä sen hostellin ympäristöä. Jotain 10 aseistettua poliisia tuli kysyyn et mitä se oikein hääräilee pimeällä illalla. Olli selitti et se harrastaa valokuvausta, mut poliisit oli vaan et kuka oikein kuvailee pimeällä yksin. Ne alko syyttään Ollia vakoilusta, et mitä oikein kyykit täällä ja otat salaa kuvaa ihmisistä. Poliisit aikoi jo pidättää Ollin ja viedä putkaan! Mää oisin tossa vaiheessa jo alkanu itkeen ihan paniikissa. Olli vaan viileästi kertoi et meillä Suomessa maksetaan sakkoa jos on tehny jotain väärin, et onnistuisko nyt sellanen. Poliisit ei eka hyväksyny tuota, ne tutki Ollin repun ja kameran väkisin ja kysyi siltä jotain journalistipassia, jota Ollilla ei tietenkään oo. Sit ne oli jopa sanonu et mistä ne tietää et Ollin väittämän kamera on ees kamera, sehän voi olla vaikka pommi! No sit ne oli kuitenki sanonu et Olli selviää varotuksella jos se antaa niille jonku ”lahjan”. Korruptio jyllää Ugandassa ja Olli joutu antaa poliiseille kaikki rahat mitä sillä oli mukana et ne päästi sen meneen. Hirveää et viranomaisiin ei voi luottaa, ne tietenki katto et valkonen mies yksin pimeällä tekee jotain hämärää, mahdollisuus kiristää rahaa..

Sitten muuta jännittävää: Mää hyppäsin benjiä lauantaina!! Se oli sanoinkuvaamattoman hauskaa, niin siistiä et turha yrittää tähän selittää. Oon hehkuttanu sitä jo melkein liikaa, mut hypyn jälkeen tuntu et oisin voinu hypätä uudestaan. En sit kuitenkaan jaksanu mut katotaan jos ehtii vielä joku viikonloppu ennen lähtöä. En oo ikinä oikeastaan ees aatellu et hyppäisin, mut se hyppypaikka on niin hieno, kuinka siistiä on kertoa et on hypänny Niiliin. Jos en ois tuolla hypänny niin en sit missään. Lähettiin siis lauantaina aamulla Jinjaan ja jo matkalla jännitti ihan älyttömästi. Oikeasti mua jännitti paljo enemmän ennen hyppyä alhaalla kuin sit ku pääsin sinne ylös, siellä ei enää mitään pystyny ajattelemaan. Sanna hyppäs ekana, sitä mää ja viimeseks Noora. Kiipesin ne lukemattomat portaat ylös ja tuntui aika korkealta se 45 metriä. Ylhäällä sit kohisi Niilin kosket vieressä ja mulle sidottiin tukevasti narut jalkoihin. Se benjimestari selitti kaikki ihanan rauhoittavasti ja intoa puhkuen seisoin sit siinä tornin reunalla. Ei ois saanu kattoa alas, mut katoin kuitenki, hui se näytti ihan hullulta matkalta. Sit piti päästää tornin katosta irti ja laskea kädet vartalon viereen ja musta tuntu et valun siitä alas kun se painava naru veti alaspäin ja varpaat oli jo ilmassa. Sitten viimein benjimestari huusi 3 2 1 BUNGEE ja hyppäsin heti, en aatellu enää mitään tossa, aattelin vaan et hyppään heti ku se sanoo. Meinasin lähteä jo kakkosen kohdalla ku jännitti niin paljo. Tuntu niin hullulta hypätä tyhjyyteen ku sillon vielä tuntu siltä ettei oo mitään naruja tai turvaa. Se pudotus tuntu ikuisuudelta ja jossain vaiheessa tajusin et mulla oli silmät kiinni, äkkiä silmät auki ja yhtäkkiä nousinki taas ylös ku naru kiristyi. En tienny enää miten päin olin ilmassa tai missä mun kädet heiluu, kuvista näin et olin ihan oikeinki päin, pää ylhäällä jossain vaiheessa! Mut pudotus tuntu niin siistiltä, vauhti vaan humisi korvissa eikä mitenkään tuntunu pahalta missään vaiheessa. Sit ku pompin narun varassa, oli niin euforinen fiilis, ja varsinki ku pääsin alas. Hirveä adrenaliinibuusti. Pitää joskus hypätä uudestaan, ku nyt tietää miltä se tuntuu niin voi ehkä ottaa vähä rennommin, tai sit ei:) Hyppy tuntu niin pitkältä ku oli ite siinä, ihan erilaista kuin on kattonu ku muut hyppää. Eihän se oo ku muutama sekunti ja sit vaan killutaan pää alaspäin kunnes tyypit alhaalla vetää sut veneeseen. Mulla pääsi pari kiljaisuakin, vaikka just olin torniin juostessa vakuutellu siellä niille rafting-pojille et en oo kiljujatyyppiä. Aattelin et mulla ei tuu ääntä ollenkaan, mut tuli kuitenki ihan spotaanisti, en voinu mitään. Mut Sanna oli niin paras ku se kilju ylhäältä alas ja taas ylös ja alas koko matkan! Naurettiin ku kuvattiin ja ihmiset aatteli et tolla tytöllä ei oo kyl hauskaa. Harmittaa ku taas täällä tutustuu tosi kivoihin tyyppeihin, niinku tuollaki ja sit ne lähtee tai ite lähtee eikä niitä nää varmaan enää ikinä. Nään tänään vielä sen meidän raft-oppaan, ku se lähtee huomenna takas Englantiin ja sit Norjaan töihin. Kiva taas hengata länkkäreitten kans.

Vielä jotain työjuttuja: Perjantaina siellä keskolassa oli sellanen vastasyntynyt, joka oli tosi huonossa kunnossa. Vauva oli aspiroinu eli vetänyt keuhkoihin äidin verta synnytyksessä ja sillä oli vaikea asfyksia(=hapenpuute). Vauva ei oikein hengittäny, se vaan haukkoi niinku kala ja näytti siis tosi säälittävältä. Sille ei oikein tehty mitää, mikä suututti mua ja Sannaa. Ei osattu itekään mitään tehä niin ei voinu ku kattoa. Jos ei oo mitään tehtävissä niin ois antanu ees vanhempien tulla vauvan vierelle. Mut pistetiin hätäkastamaan pikkuinen, kastoin sen Hopeksi, Toivoksi. Oli kammottava katella ku pikkunen teki kuolemaa.

Olin tänään lastenosastolla ja siellä oli tosi tylsää, en kuullu mitään lääkärinkierrolla eikä siellä ollu meille oikein mitään tekemistä. Keskiviikkona lähetään kaikki yhessä Mpigiin viemään kuljetusta sinne. Rahaa saatiin kerättyä yhteensä jotain 1500€, jolla saadaan ostettua nyt kaksi synnytyspöytää, sähköimu ja kahdet episiotomiasakset (erityiset sakset, joilla leikataan synnytyksessä väliliha). Nää kamat viedään siis Mpigiin ja sit meillä jää vielä rahaa niin ollaan aateltu ehkä keskoskaappia Nsambyan sairaalaan, jossa nyt ollaan harjoittelussa. Siellä ei oo kuin yks sähköllä toimiva keskoskaappi, muut on vanhoja eikä niitäkään oo tarpeeks. Riikka hoitaa meidän raha-asioita, niin en oo kaikesta niin selvillä, mut ilmoitan aina kun tiedän. Ihana mennä käymään Mpigissä, ja sit onki enää kaks päivää töitä ennen viikonloppua. Sunnuntaina lähdetään Kisumuun, Keniaan ja siellä ollaan viikko. Sit viikonloppuna mennään Masai Maran luonnonpuistoon safarille ja sit Nairobin kautta Mombasaan lomaileen viikoks. Sitte onki enää vajaa kaks viikkoa ennen lähtöä.. Aika haikeaa mut oli tänään taas kauhea koti-ikävä, teitä niin kova ikävä! Oli muuten melkoisia ongelmia hoitaa matkoja tuolla Keniassa ja takas tänne sit. Yritettiin varata bussimatkaa Mombasasta Kampalaan täältä toimistolta, mut ei ne tienny muutaku täältäpäin lähtevistä busseista, vaikka sama yhtiö kulkee toisinki päin. Sitte kauhea puhelinrumba, kun puolet saaduista numeroista ei toiminu ja mitkä toimi niin toisessa päässä oli niin epäselvää englantia puhuvia, et vaivoin saatiin junat ja bussit varattua. No nyt on enää majoitus Mombasassa varaamatta ja siihenki on jo puhelinnumero, eli taas yllättävän hyvin on kaikki selvinny.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Day 50 Arkea

Oon alottanu tällä viikolla vastasyntyneiden teholla, siellä on tosi kivaa. Oon kylvettäny ja syöttäny vauvoja ja siellä tuntuu et mustaki on oikeasti hyötyä. Vauvat on niin söpöjä, hoidin eilen sellasta pikku ukkoa, joka painoi jotain 1,2 kiloa. Tuntu niinku ois pikkusta nukkea pidelly. Tajuttiin tänään et ollaan täällä enää jotain reilut viis viikkoa, se on lyhyt aika, josta kaks viikkoa menee Keniassa. Nyt on tosi positiivinen fiilis tästä kaikesta, varsinki ku ollaan voiton puolella, vaikka kyl täältä on varmaan haikea lähteä. Kävin hakeen eilen kuvia ja videon meidän raftingista, vähä on kiva näyttää äitille se video, se on niin huippu!
Riika ja Tuulikki menee tällä viikolla hakeen ne synnytyspöydät ja luultavasti ens viikolla ne toimitetaan Mpigiin. Et nyt loppui keräys Afrikkaan:) Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka antoi omastaan! Pelkästään minun tutuilta ja sukulaisilta saatiin kerättyä Ugandan naisille uskomattomat 676€!! En tiedä vielä koko ryhmän summasta, ilmoitan kun tiedän. Mut kiitoskiitoskiitos, täällä apua arvostetaan. Meen nyt uuteen nettikahvilaan koittaan onneani, josko siellä saisin vaikka kuviakin ladattua. Tuomaksen pitää muuten siivota mun kone tän jälkeen, oon saanu varmaan miljoona virusta nettikahviloista mun muistitikulle ja siitä tietenki koneelle, ku kone on alkanu tökkiin häiritsevästi.

Day 47 Rafting

Niin upea viikonloppu takana! En oo ikinä aatellu et koskenlasku ois noin kivaa, mut nytpä tiedän, pitää koittaa laskea Suomessakin. Tai olihan se pelottavaa, mut niin hauskaa. Ja mitkä maisemat Victoria-järveltä ja Niili oli niin kaunis. Niiliä pitkin vois periaatteessa laskea Välimereen saakka, joku ohjaaja tuolla oli tehny sen, siinä oli menny jotain neljä kukautta. En ollu viime viikolla torstainakaan töissä, aattelin lepäillä ku ootin viikonloppureissua niin kovaa, ei ois ollu kiva olla kipeenä veneessä. Perjantaina sit lähettiin aikasin aamulla Jinjaan, tästä ajoi sinne jotain 1 ½ tunnissa. Perjantaipäivä oltiin vaan Jinjassa, käytiin keskustassa ja sit illalla kaikki muut meni kanoottiretkelle, mää ja Olli lähettiin altaalle kun kaikki retket oli aika hintavia. Lauantaina sitte lähettiin joskus 10 aikaan joelle, meitä eka ohjeistettiin ja sit opeteltiin lautalla matkalla. Me saatiin paras rafting-ohjaaja ku mää halusin ja se piti meistä kyl hyvää huolta koko päivän, se oli sellanen stereotyyppinen raft guy, mut tosi hauska tyyppi oikeastaan. Se oli britti ja aika konkari koskenlaskussa, oli ollu töissä ympäri maailmaa. Mut ei siita sen enempaa. Siellä oli muutenki melkein pelkästään eurooppalaisia ja vähä Pohjois-Amerikasta, ohjaajia oli just brittejä ja kanadalaisia ja ugandalaisia. Oli hauska olla länsimaalaisten kans, huomas heti käytöksestä miten me erotaan täkäläisistä. Esimerkiks kun oltiin joella, meidän ohjaaja oli ainoa, joka huolehti et kaikki lautat selvis koskista eteenpäin ja yhdellä lautalla kävi pahasti ku niiltä tippui väkeä aallossa ja heti perään tuli kivikkoinen koski, eli ihmiset piti saada pikaisesti takas lauttoihin. Taas meidän ohjaaja ja toinen kanadalainen ohjaaja oli ainoita, jotka oikeasti huolehti ja ohjas et kaikki selvis hengissä sieltä. Afrikkalaiset on hirveän taitavia selviään luonnossa, mut länsimaalaiset pitää enemmän huolen toisistaan, tai ainaki sellanen kokemus mulla jäi.

Lauantai oli tosi kiireinen rafting-päivä, meitä oli ainaki 9 lautallista laskijoita. Olin välillä kyl niin kauhuissani siellä koskissa, siellä oli muutama tosi paha. Tuli nieltyä Niilin vettä ihan kunnolla, nyt on sit ainaki saatu kaikki mahdolliset pöpöt jos ei tähän mennessä niitä ollu napannu, Niilihän on tunnetusti pitkä ja hirveän likainen joki. Harjoteltiin kaatumista seisovassa veessä, mut olihan se ihan eri ku lautta kaatu isossa koskessa. Siinä ei tienny oikein miten päin on, miten päin lautta on, missä kaikki muut, oonko veen alla vai mitä. Sain kuitenki hyvin pidettyä lautasta kiinni, siks mulla nyt onki rystyset ja kädet muutenki ihan kärsineet. Ja lautan oikeinpäin kääntäminen kovaa virtaavassa veessä on vaikeaa, vasta toisella kerralla tajusin miten siinä toimitaan ilman et jää lautan alle. Mentiin yhdestä isosta putouksesta, se oli 14 jalkaa korkea, eli aika pudotus. Oli siisti katella ku eellä meni lautta, joka yhtäkkiä vaan putos horisontista. Se oli niin siistiä, vaikka tuntu et lautta taittuu kahtia ku pudottiin alas siitä. On se veden voima niin uskomattoman suuri, siinä ei voi tehä mitään ku aallot tulee päälle ja heittää lautan minne haluaa ja siinä joko lentää lautan mukana jos saa pidettyä naruista kiinnni tai sit lentää kauas ja virta vie. Mut noilla pelas kyllä turvasysteemit, kun kajakeilla oli ainaki viis äijää hakemassa pudonneita ja sit oli vielä yks safetyboat. Siellä sanottiinki et Niili on tosi turvallinen koskenlaskupaikka, kun useimmat kosket on niin syviä, et ei haittaa vaikka siellä lentelee. Mut oli siellä muutama kivikkoinenki, niissä ei sit saanu pudota. Meillä oli sellanen vanhempi lautta kun laskijoita oli tosiaan niin paljon, et lautat ei meinannu riittää. Se oli jossain vaiheessa ennen lounasta niin tyhjä et isoissa aalloissa se vaan taipui ja pompotti meitä kyydissä. Mää istuin pahimmoilleen just lautan takaosassa ja sit yhden kosken alloissa näin vaan ku lautta eessä tapui sillei et perä kohta pompahtaa ja siinähän mää sit lensin kaaressa kun muut pysyi hyvin kyydissä. Ja lautan kyytiin on muuten tosi vaikea päästä varsinki ku se heiluu hulluna. Viimeinen koski oli 50/50, siinä kuulemma puolet selviää kaatumatta ja puollella heittää lautan väärinpäin. Me selvittiin ihan ihmen kaupalla, ku se oli sellanen jättimäinen aalto, ihan niinku iso kuoppa, johon jouduttiin ja sit se sylkäs meidät jostain syövereistä pois. Se oli kyl niin hauskaa, oon niin onnellinen et lähin tohon.

Aamupäivän paistoi aurinko ihanasti, mut sit ku pysähyttiin lounaalle yhdelle saarelle, alkoi sataan ja oli aika viileä. Näytti varmaan aika rajulta ku siellä melottiin järkyttävässä sateessa, tuntui ihan ku ois rakeita satanu eikä meinannu nähä eteenpäin. Siinä tuli vielä tosi kylmäki kaiken lisäks, mää olin ihan jäässä, mut vesi oli onneks 27 asteista, et siellä seisovissa kohdissa käytiin uimassa. Ihan ku ois kylpyyn menny ku hyppäs veteen, eikä sieltä meinannu haluta nousta enää. Kyl se siitä sitte selkeni iltaa kohden ja joskus kuuden aikaan oltiin sit laskettu viimeinen koski ja melottu rantaan. Oli kiva vaihtaa kuivat vaatteet ton jälkeen ja meidät vietiin rekalla sit takas sinne majoituspaikkaan. Nukuttiin dormissa, siis sellasessa monen hengen huoneessa, meidän huoneeseen ei nyt tullu ketään vierasta. Tänään sit lähettiin aamupäivällä takas Kampalaan, mut tonne meen kyl takas, siellä oli niin hauskaa ja ois ollu vaikka minkälaista tekemistä. Meidän piti mennä ratsastaan tänään, mut aamulla satoi vettä niin se peruttiin. Oli mahtava viikonloppu, nyt oon vaan ihan kipeä kovasta melomisesta, hyvä et jaksan kättä nostaa. Siellä piti välillä niin voimalla meloa jos yritettiin saada monta aaltoa tai piti päästä jostain tietystä kohdasta koskea. Ne kajakkityypit oli niin hyviä, ne laski vitostason kosken niin hienosti, oli upea katella kuin ne siellä nätisti lasketteli. Koskia on siis 1-6 tasoisia, 1 on melkein seisova vesi ja 6 on kuolema. Jos kutostason kosken pystyy laskeen niin se laskee vitoseks, mekin laskettiin ainakin yks 5-koski ellei kaksin. Koskenlasku oli verrattavissa melkein mun surffauskokemukseen, ja sitä voi harrastaa Suomessakin, en vaan tiiä tuntuuko Suomen kosket miltään Niilin jälkeen:)

Huomenna meen katteleen pääsiäisen viettoa ugandalaisittain, täällä pääsiäinen tosiaan näkyy ihan katukuvassa. Ihmismassat on liikkeellä ja kaikki on tosi hienosti pukeutuneena. Ja tänään ilotulitettiin muuten pääsiäisen kunniaks, vähän eri meininkiä ku Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!










keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Day 39 4.4.09

On ollu sateisia päiviä, tylsää. On jo ikävä aurinkoa, vaikka sen mukana tulee helle. Aateltiin tänään lähtä altaalle jos aurinko paistaa, mut nyt näyttäis siltä et mennään keskustaan pyöriin ja jos aurinko alkaa paistaan nii sit siellä jonneki altaalle. Eilen istuin bodabodassa ekaa kertaa niinku naisten täällä pitää, sivuttain:) Oli ihan rentoa. Ja nyt on aika vammaisten koululla ohi, ihan kiva taas mennä sairaalaan ens viikolla. Oltiin torstaina sports outreachilla, se on täällä urheiluministeriön projekti, jossa on palkattu futisjoukkue tekeen arvokasta työtä Kampalan slummeissa. Oltiin eka aamupäivällä niitten treeneissä ja sit lähettiin yhteen Kampalan slummialueista, Nateteen. Se on sellanen projekti-slummi, jossa on mm. koululuokka lapsille, jotka ei pääse valtion kouluihin. Vanhemmilla ei oo varaa siihen tai lapset tekee töitä. Monien äidit on prostituoituja. Mulla alko illalla ihan hirveästi ahdistaan niiden lasten puolesta. Ne oli niin läheisyydenkipeitä, koko ajan sylissä, kädessä kiinni tai nojailemassa meihin. Ei varmaan vanhemmat oikein hellittele, kauhea lapsuus. Opetettiin niille numeroita ja laulettiin ja tanssittiin. Lapset oli niin hellyttäviä, oisin taas voinu napata niitä mukaan. Tollaseen paikkaan lähtisin mielelläni vapaaehtoistyöhön. Aloin illalla oikein miettiä miten niitä vois siellä auttaa. Mut oli avartava kokemus kierrellä slummissa ja ankeaa nähdä ihmisten oloja siellä. Lasten määrä oli surullisen suuri, ja ne oli likasia ja resuisia. Suuri osa lapsista ei ehdi tai voi käydä koulussa, kun ne keräilee roskia kaduilta ja sit ne sulattaa metalliroskat ja tekee niistä jotain myytävää tavaraa. On siinä pikkulapsilla tekemistä. Suurin syy miks lapset käy siellä projektikoulussa on et siellä saa iltapäivällä ruokaa. Ne ei voi tarjota ruokaa aikasemmin, kun muuten lapset ei malttais olla enää koulussa ruoan jälkeen, mut sit taas lapset ei opi niin hyvin nälkäisinä kun ne sai ruoan vasta joskus kolmen-neljän aikaan. Siinä onkin työntekijöillä ongelmaa. Ruoka-aikana luokka oli täynnä oppilaita ja oli kauhea katella kuinka 3-12-vuotiaat pikkulapset ahmi pelkkää riisiä käsin. Ne ei keskittyny mihinkään muuhun ku ruokaan. Ja lapset piti erotella iän mukaan eri ryhmiin syömään ettei vanhemmat veis nuorempien ruokia. Tuli vaan mieleen jos suomalaisen lapsen eteen tuotais kuppi riisiä, se ei varmaan ees koskis siihen. Kauheaa kun kaikkia ei voi auttaa, tollasia katulapsia on joka puolella maailmaa niin paljon. Tuli kyl kova riittämättömyyden tunne ja ahdistus ton päivän jälkeen.

Eilen oltiin vähä istumassa iltaa ja tutustuttiin jenkkiläiseen porukkaan. Oli hauska hengata välillä länsimaalaisten kans. Vaikka ollaanhan koko ajan toistemme seurassa täällä:) Taas yks viikonloppu täällä, ei oo enää montaa jäljellä. Ens viikonloppu onkin pääsiäinen, voi oon hengessä mukana Muoniossa, on tosi outoa viettää pääsiäistä muualla kun siellä. Me mennään perjantaista sunnuntaihin Jinjaan, lauantaina mennään siellä laskeen koskea Niilille. Vähä alko jo jännittään ja mietin vielä benji-hyppyä, mut tuntuu aika itsemurhalta hypätä Itä-Afrikassa, ehkä jätän sen ens kertaan. Sunnuntaina ja maanantaina täällä on sit isot pääsiäis-karnevaalit. Pitää osallistua niihin, täällä juhlitaan joulua ja pääsiäistä isosti, kristitty maa kun on. Futistreenit, lääkärinkierrot ja kaikki alotetaan aina rukouksella, kesti hetken tottua, mut sehän on aika ihana tapa. Oon nyt jo kauan yrittäny ladata tähän kuvia, mut tosiaan netti ei oo sallinu sitä. Oon ihan kateellinen kun luokkakaveri on vaihdossa Belgiassa ja se on ehtiny lukea mun blogia ja tehä netissä kouluhommia ym. Määki haluaisin välillä vaan surffata netissä, mut ei. Yritän nyt kuitenki taas laittaa kuvia. Ja aurinko alkoi paistaan, jee!

Day 43 8.4.09

Anteeks mun hiljaisuus, on ollu nyt hieman ongelmia sekä sähkön että itteni kans. Haluaisin kovasti teille laittaa kuvat Mpigin vanhoista synnytyspöydistä, et tietäisitte mihin apua annatte, mut ette voi uskoa kuinka nää koneet toimii tai siis ei toimi. Yritän nyt jotenki iskän kautta tai miten vaan saada ne kuvat teille näkyviin. Tosiaan kaks pöytää saadaan teidän ansiosta korvattua uusilla, kiitos siis taas teille!

Jouduin tänään lähteen aamulla raportin jälkeen jo hostellille, kun on paha olo ja päänsärky. Mulle tuli maanantaina joku ihmeellisen inhottava ja raju mahantyhjennyskohtaus. Mulla oli koko päivän ollu vähä huono olo huonosti nukutun yön jälkeen, päänsärkyä ja kuvotusta. Sit otin lääkettä ja tuli parempi olo ja aattelin lähtä lenkille. No ei siinäkään vielä mitään, ostin torilta kaksi mangoa, jotka sitten söin kotiin tullessa. Mangot oli vähä epäilyttävän kypsiä ja heti niiden syömisen jälkeen mulla alko oksettaan kovasti. Sit oksensinki koko illan ja olo oli hirveä, ihan veltto. En muistanukaan kuinka inhottavaa oksentaminen on, ei oikein voinu alkaa nukkuun ku ties et pitää kohta juosta vessaan, eikä se oo kauheen nopeaa ku pitää repiä verkko auki ja sit mennä käytävälle vessaan. No, uskon et syynä oli ne pilaantuneet mangot ja nestehukka yhdessä. Yritän nyt lepäillä huonon olon pois ja jos vielä jatkuu pitkään niin meen testeihin, ei mulla kuitenkaan kuumetta oo niin kaikki ok.

Yritin tosiaan maanantaina olla töissä, vaikka oli vähä huono olo. Olin synnytysosastolla ja vastasyntyneiden teholla enemmänki vielä tutustumassa, tää viikko on menny vähä huonosti, ens viikolla alotetaan sit kunnolla. Kun ei tällä viikolla oo ku kolme päivää töitä, eilen oltiin nimittäin tutustumassa Caring Hands-firmaan ja perjantai on pyhäpäivä. Ja mulla on menny nyt vähä huonosti tääki päivä. No tosta Caring Hands:ista. Aika moni Suomessa saattaa siitä tietääkin, täällä on sellanen suomalainen pariskunta, Hannu ja Milla Happonen. Mies on Kanadan-suomalainen lähetyspappi ja Milla on tänne myös lähtenyt ymmärtääkseni lähetystyöntekijänä. Niin ne on pistäny pystyyn tänne naisille sellasen toimeentulomahdollisuuden, jonka ne ihan sattumalta keksi. Naiset tekee paperinaruhelmiä, koruja ja saa niistä rahaa. Näitä Caring Hands-koruja menee paljo Pohjois-Amerikkaan, Suomeen ja muualleki maailmaan. Happoset on kyl tosi ansioituneita köyhien ja heikkojen auttajia, ne ei saa ite tosta koruprojektista mitään. Hannu on kierrelly Afrikkaa vuosia ja me kuunneltiin kyyneleet silmissä sen juttuja. Me nähdään tällä meidän reissulla vaan jäävuorenhuippu kaikesta kurjuudesta mitä täällä on. Ja välillä tuntuu et tääki on liikaa. Uskomatonta miten joillaki ihmisillä riittää rakkautta ja halua auttaa niin monia vieraita ihmisiä. Mut on se kauheaa mitä täällä Ugandassakin koko ajan tapahtuu tuolla pohjoisessa, Konyn LRA, Lord´s resistant army sieppaa ja silpoo ihmisiä ja lapsia on sotilaina ja seksiorjina. Tänne niin sopii Pekka Simojoen laulu, Maailman lapset. Mut alkoi myös mietityttään lähetystyö kun kuunteli Happosten perhettä, ei voi kuin ihailla sellasia ihmisiä. Jos useammilla ihmisillä ois ees vähän tollasesta auttamisen halusta ja lähimmäisenrakkaudesta, maailma ois paljon parempi paikka. Inhottava ajatella miten äkkiä kaiken tän varmaan hautaa sit ku pääsee taas Suomeen.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Tuhannet kiitokset!




Mulla on kylla ihan uskomattoman sydamellisia ja ajattelevaisia laheisia, en voinu uskoa miten paljon avustuksia tanne on tullut! Pidan huolen et Mpigiin saadaan rahoillenne vastinetta, ja kerron ja laitan kuvia mita ollaan sit hommattu. Synnytyspoydan lisaks aateltiin tosiaan sita imua leikkaussaliin, mut pitaa nyt suunnitella mita sinne oikeasti tarvitaan kipeimmin. Halukkaat voi tietenki viela avustaa, mut kiitos viela kaikille jo lahjoittaneille, nailla evailla saadaan jo paljon. Webale nyo paikallisesti eli kiitos paljon, ootte ihania!

Day 36 Koululla

Ensimmäinen päivä huhtikuuta, aprillipäivä ja lapsuudenkaveri Annan syntymäpäivä. Ollaan oltu nyt siellä Kampala school for physically handicapped ja siellä on ollu tosi kivaa. Henkilökunta on ihanan ystävällistä ja lapset suloisia, ne siellä auttaa toisiaan kun henkilökuntaa on rajallisesti. Lapset opiskelee siellä ihan teoriaa n. 18-vuotiaaks saakka, sitte ne saa halutessaan jatkaa koulussa ammatin opettelemista, esim. leipomista, ompelemista ja savihelmien tekoa. Lapset on koulussa kolme kuukautta putkeen, sit ne on kotona kuukauden ja palaa taas kouluun kolmeks kuukaudeks. Oon ollu nää kaks päivää, eilen ja tänään P2-luokalla, joka on niinku toinen luokka, jossa on oppilaita 10-16 vuoden välillä. Oppilaat ei siellä kyl saa kunnon opetusta kun opettajat ei ainakaan mun mielestä opeta kunnolla. Tän luokan opettaja vaan piirtää vihkoihin jotain, joka muistuttaa tikku-ukkoa, korvaa, nenää, taloa ym. ja oppilaat joko kopioi tai värittää mallin kykyjen mukaan. Kai opettajan pitäis olla ees vähä taiteellinen?!! Eikä se ees kirjottanu siististi tai pysyny viivojen sisällä. Ja opettaja oli välillä vaan et even i´m tired now, i need someone else to teach ja veti jonku lukeen taululta jotain. Se kyseli heti miten pääsis Suomeen töihin ja pyys mun yhteystietoja ja antoi omansa, kaikki aina haluaa Suomeen ku tietää et siellä on kaikki paremmin. Määki yritin opettaa 16-vuotiaalle tytölle kirjaimia, oli niin turhauttavaa kun mää yritin sille nätisti esimerkiksi piirtää kolme d:tä ja se vaan suttas ja piirteli ympyröitä. Äiti on kyl ihmeellinen kun se jaksaa opettaa ja on siinä hyvä, mut onhan se vielä eri asia yrittää opettaa ja pitää kurissa luokallista eriasteisia kehitysvammaisia. Täällä tarvittais kunnon erityisopettajia. Mut on näillä kivoja loruja, esim. shake shake that mango tree, one for you and one for me, shake shake that mango tree… Sain muuten taas ihania mangoja, kun Mpigissä ei enää ollu niitä kun kausi loppui, mut onneks täältä lähitorilta löytyy mehukkaita mangoja. Niin ja koululta vielä, mää piirtelin koululaisille vihkoihin koulurakennusta väritettäväks, minä, piirtäjävirtuoosi! Tuli hienoja laatikkokouluja:)

Siellä koululla oli tänään käymässä myös kaks jenkki-opiskelijaa. Mää en tiennykään et USAssakin on sairaanhoitajan ja lääkärin välimuoto, joku physician assistant. No, kuitenki oli kiva jutella ku niilläki on ollu vaikeuksia sopeutua täkäläiseen työmoraaliin. Käytiin tänään Kampalan keskustassa, onsiel kyl semmonen kaaos, melkein yhtä pahat ruuhkat risteyksissä ku Shanghaissa. Kaikki vaan jumittaa, mut aamulla oli hienoa ku tultiin keskustaan bodabodilla, oli niin siistiä puikkelehtia autojen ohi ruuhkassa ja meidän kolmen kuskilla oli selkeästi pieni kisa käynnissä. Tulin nyt yksin matatulla pois keskustasta, ei täällä oo kyl kiva kulkea yksin, heti ihmiset lähestyy aggressiivisemmin. Lähetään tästä nyt ehkä katteleen jotain nettikahvilaa tai jotain, tylsää ku pitää tehä kaikki ennen pimeää ja ku täällä elämä vasta alkaa sillon kuuden-seitsemän aikaan ku alkaa pimeneen.