Ollaan vietetty talla viikolla kahtia synttäreitä, maanantaina Riikan ja keskiviikkona Nooran synttäreitä. Oltiin sovittu Julietin kans Riikan synttäreille maanantaiksi kakusta ja sellasista ihanista pikku banaanimunkki-snackseista, et yllätetään Riikka illalla ruoan jälkeen. En voinu uskoa et Riikka ei ollu arvannu mitään, ku se yllätti mut, Pian ja Julietin just ku puhuttiin kakusta. Juliet on ihan rautarouva kun se tiesi et kakku oli yllätys niin se siinä tilanteessa yhtäkkiä vaan et ”That´s the way here in Uganda..” Määhän oon maailman huonoin pitään pokkaa tollasessa tilanteessa, ja Julietin veto vielä pahensi mun naurukohtausta. No, Riikka yllätettiin, ja kakkukin oli ihan positiivinen yllätys kun odotukset ugandalaisesta synttärikakusta ei ollu suuret. Se oli tehty niin ugandalaisittain, kun ulkokuori oli hieno sokerikuorrutettu ja sisältä se oli vaan kuiva kakku, ja päällä luki isolla happy birthday Riikka, joka oli aloitettu isolla innostuneesti ja Riikka oli vaan ängetty loppuun ku tila meinas loppua:) That´s the way here in Uganda! Tosiaan keskiviikko-iltana juhlistettiin sit Nooraa. Ja hyvasteltiin meidan ohjaava opettaja, Anna. Tarja tuli sit Kemista jatkaan kuukaudeksi Annan tilalle, viimeinen kuukausi ollaan sit keskenamme.
Meidän viikkoaikataulussa lukee et meillä on fare well partyt perjantaina, ja tietenki oltiin innoissaan et meille järkätään sellaset. Sit ku kysyttiin niistä niin selvis, et meidän pitää järjestää itellemme jäähyväisjuhlat, joihin hommataan ruoat ja keksitään ohjelmaa ja lähetetään kutsut. No, sit piti järjestää ryhmät, kuka tekee mitäkin et saadaan kaikki hoidettua. Mut nakitettiin lauluryhmään ja puheryhmään, eli pitää keksiä jotku kivat suomalaiset laulut ja meitä on kolme, jotka kirjottaa jonku kiitospuheen. Onneks Pia lupautui puheenpitäjäks kun saa valmiin puheen. Olin maanantaina HIV/Aids-klinikalla ekaa kertaa ja opin siis näiden hoidosta. Kyllä täällä tollanen klinikka on tarpeellinen kun oli vastaanotto täynnä potilaita. Lääkäri kyseli Suomen HIV-tilanteesta, ja ollaan me onnellisia kun se vielä on hallinnassa meillä. Oli hirveä katella kun sellasia lapsipotilaitakin oli monta, jotka on saanu viruksen äidiltään. Yhdella aamuluennoista selvis talla viikolla et ugandalainen mies ei oo mies jos sillä ei oo vähintään 7 lasta. Monilla miehillä saattaa olla neljä vaimoa ja jokaisella vaimolla 10 lasta. Siinä on sit miesten mies, jonka lapset näkee nälkää eikä pääse kouluun.
Keskiviikkona 25.3.: Nyt meitä on sit kaks sairastunu malariaan tosiaan ja yhdellä on ongelmaa jalan haavan kans. Hyvinhän se menikin tän ekan kuukauden. Toivottavasti ite selviäis terveenä kun täällä on muutenki tarpeeks rankkaa välillä, joku kiva suolistomato tai malaria ei tuntuis kyl kivalta. No, kaikilla on hoito alkanu, ja oireet alkaa helpottaa. Oon ollu melkein joka päivä synnytyksessä niin tänään oli kiva kun mentiin yhdelle koululle päiväks, mää, Sanna ja Pirkko. Oltiin eka mukana niiden viikottaisessa aamunavauksessa, jossa oli kivoja esityksiä, laulua, tanssia, näytelmä ym. Ne opetti toisille esim. teiniraskauksista ja HIVistä näytelmien ja laulun avulla. Oli kiva katella. Mut sit rehtori halus et me kerrotaan jotain meistä ja Suomesta ja mää jouduin puheenpitäjäks. Siinä sit oli useampi sata oppilasta ja mää eessä yritin keksiä ketä kiittelen ja mitä kerron Suomesta ja yks opettaja tulkkas lugandaksi. En ollu oikein valmistautunu tollaseen, mut se meni ihan kivasti. Sit mentiin seuraan yläluokkalaisten tunteja, mää olin 10-16-vuotiaitten science-tunnilla ja kuuntelin kun opettaja selitti valoenergiasta. Näiden opetus on aikalailla toistamista, otin äitiä varten videolle vähä opetusta. Ja muutenki paljo kuvia:) Kaikki ensin vaan kyyläs mua ja sitte ku juttelin niille niin ne näytti mulle vihkojaan ja kohta kaikki koski mun hiuksia ja ihoa ja tuntu et hukun sinne keskelle. Lopulta opettaja joutu hajottaan sen kasan mun ympäriltä, ja ne ei ois halunnu päästää mua pois, vielä lähtiessä monet yritti ottaa kädestä kiinni ihan ku ne aattelis et mää oon tehty jostain muusta ku ne. Tais olla vähä pörrötetyt hiukset sen jälkeen, mut olihan se aika huvittavaa. Multa kysy sellanen 14-vuotias poika et ”Madam, i want a picture of me”, ja sit kaikki ois halunnu samaan kuvaan. Liitan kuvan niista pojista ja musta puhumassa.
Nyt torstaina kirjottelen naita juttuja tanne, huomenna on sit meidan viimeinen ilta Mpigissa, uskomatonta miten nopeaa kuukausi on menny. Lauantaina muutetaan siis Kampalaan. Hei muuten, mulla ois ihan virallistakin asiaa tanne: edellinen suomalainen ryhma, joka oli syksylla 2008 taalla, panosti Migin terveyskeskukseen maalaamaalla lastenosaston seinat ja osti sinne malariaverkot ym. Nayttaa muuten edelleen tosi kivalta se lastenosasto. Me sit mietittiin miten me voitas auttaa taalla, aateltiin jonku toisen osaston maalaamista, mut aika kavi lyhyeks ja aateltiin keksia joku oma juttu, mita naa tanne oikeasti tarvis. No, kysyttiin sit Jubileelta mita ne haluais ja tarvis, ja yhteinen paatos oli hankkia uus synnytyspoyta, kun taallahan naiset synnyttelee ja tilat ja poydat on onnettomat. Aateltiin jos vaan jotenki vois parantaa synnyttajien oloja taalla niin siihen ois kiva antaa apua. No, synnytyspoydat maksaa tietenki useampia satoja euroja, mut meita on onneks monta hankkeessa. Jos joku kuitenki haluais auttaa ugandalaisia naisia synnytyspoydan hankinnassa ja mahdollisesti myos jossain muussa, mita tanne voisi hankkia niin laita viestia isalleni, Jouni Vuollolle numeroon 040-7335870 niin iska antaa tilinumeron, johon pienikin apu ois arvokas. Harkinnassa ois myos ostaa leikkaussaliin katiloille uusi imu, kun nykyinen on poljettava imu, eli miltei kayttokelvoton. Tietenkin kaikki rahat mita mahdollisesti lahjoitettaisiin kaytetaan ugandalaisten hyvaksi. Tanne tarvis kylla vaikka niin mita, mutta seuraava ryhma, joka tulee taas syksylla saa jatkaa tasta!
Hah, Suomessa voi samala nauttia ja vähä ihmetelä ku ei ole enhää kaikki nii kiinnostunheita :D Mahtavaa kulttuurienkohtaamista.
VastaaPoista