Ollaan asettauduttu tänne Mpigin kylään ja itse kullakin on ollut kulttuurishokin oireita. Vaikka kuinka aattelis et ihan hyvinhän tänne on sopeutunu niin sit kuitenki eilen tänne muutettaessa tuli hirveä ahdistus. Päivällä tää paikka on idyllinen, mut yö tulee niin nopeesti jo seitsemän jälkeen illalla alkaa pimeneen, sit pitää suojata ittensä sääskiltä ja pitää kulkea lampun kans vessaan ja kaikki iljettävimmät ja pelottavimmat oliot nousee koloistansa pimeällä. Ketkä mut tuntee voitte kuvitella mun hepulit kun yhtäkkiä vessan oven alta tulee sellanen HUGE koppakuoriainen ja vilistelee mua kohti. Siis se ei ollu mitään Suomen koppiksiin verrattuna, mut reippaana tyttönä juoksin paniikissa huoneeseen enkä enää uskaltanu mennä vessaan ennen aamua Ainaki tän reissun jälkeen Suomen ötökät ei pitäis tuntua missään. Sit vielä samaisena yönä meidän huoneessa, mun sängyn vieressä rapisteli ja kaateli mun tavaroita jokin olio, toivon et se oli gekko, mut saattoihan se olla myös käärme tai hiiri. Senkään takia en uskaltanu kömpiä verkon alta koko yönä. Toivottavasti se oli gekko ja toivottavasti saisin ens yön paremmin nukuttua. Sen verkon alla on kuitenki turvallinen olo, ainaki se pitää isoimmat pedot pois.
No all in all tää Mpigi vaikuttaa tosi sympaattiselta pikku kylältä. Ei tää niin pieni kylä oo Suomen mittakaavassa kuin olin ajatellu, mut ehkä parempi niin. Päästään kyllä kattoon ihan kunnon maaseutua sit kotikäynneillä outreach-reissuilla. Tänään alko siis virallisesti harjoittelu, mut tää päivä meni suunnitellessa, puhuessa ja vieraillessa paikallisen terveydenhuollon johtoportaan luona. Huomenna käydään vielä tervehtimässä Mpigin pormestaria ja sit pitäis päästä oikeasti töihin. Ootan et pääsen pukemaan mun söpön sinisen hoitajan mekon päälle ja sit hommiin, täällä hoitajilla on jopa sellaset hilkat päässä ja kaikilla on mekot. Sit hoitajien vyön väri kertoo niiden aseman. Täällä on hierarkia aika selkeä Suomeen verrattuna, tänäänki meidän symppis Jubilee-lääkäri oli ihan nöyränä sen pomojen eessä. Ja meille alettiin valittaan, et miks vaan naisia on tullu tänne Suomesta ja meidän pitäis tulla sit Ugandaan töihin ku valmistutaan.
Käytiin sit virallisten velvollisuuksien jälkeen kylällä vähä kiertelemässä. Taas sai hieman huomiota ja en tiiä miten suhtautuis siihen et meille huudellaan, ”Mzungu” tarkoittaen valkoista. En tiiä onko se vaan ihmetystä vai jotenki negatiivista. Eihän mekään ihmetellä ääneen ja tuijoteta tummia ihmisiä Suomessa. Mut toisaalta nää ei nää missään meidänlaisia.
Meidän kokki Juliet on muuten ihan mieletön. Se tekee kolme ruokaa päivässä ja se osaa kyl kokata. Ja on tosi kiva et se tekee sellasta kotiruokaa, jota paikalliset syö. Paljon on kyl hiilareita ku on montaa sorttia lisukkeita, riisiä, spagettia, perunaa, mut toisaalta lihaa on tosi vähän. Syötiin tänään perinteistä afrikkalaista ruokaa, matokea. Se on sellasta banaanimössöä, joka maistuu aika perunalta. Ja hedelmät täällä on tietty ihania, meillä on hedelmäpuita piha täynnä. Oon tutustunu ihan uusiin trooppisiin hedelmiin, esim. jackfruitiin, jolle ei taida olla ees suomenkielistä nimeä. Ja äiti, maistoin täällä ekaa kertaa passionhedelmää, oli se kyl hyvää.
Meidän turvallisuudesta huolehtii täällä Bruhan. Kaikilla, joilla on ees vähän omaisuutta pitää olla täällä hirveät aidat ja/tai vartijat talossa. Bruhan on hiljanen tyyppi, enkä tajua miten se suojelee meitä ku se on jotain 150cm pitkä, mut on se ehkä vähä pelottavan näkönen. Asutaan tällasessa guesthousessa ihan Mpigin sairaalan vieressä. Me asutaan Riikan (toinen Vaasan ammattikorkeakoulusta lähtenyt) kans neljän hengen huoneessa, parisänkyjen alasängyt on tyhjät ja täynnä tavaraa kun huoneissa ei oo kaappeja. Huomenna sit töihin.
Ei vitsi, näitä sinun kirjotuksia on kyllä aivan mahtavaa lukea! :) Ja nämä tuo hyvällä tavalla realiteettia minun suuhreen Afrikka-kaipuuseen :D
VastaaPoista- Maria